Toisinaan sitä tulee vastaan teksti, jossa ilmaistaan taitavasti se, mitä on itse koettanut tavoitella, mutta ei ole onnistunut muotoilemaan. Bruce Charlton tekee sen tässä tekstissä ja kiinnittää huomion erääseen oleelliseen seikkaan, jälleen yhtenä näistä allekirjoittaneen ilmeisen loputtomista uskovaisen ja sekulaarin ajattelun erojen käsittelyteksteistä. Jos kohta esimerkiksi allekirjoittaneen suurin konflikti esimerkiksi maskitouhun suhteen tapahtui uskovaiseksi itseään kutsuvan kaverin kanssa, olen ilmiöön törmännyt enimmäkseen sekulaarin väestön keskuudessa - osin tosin varmasti siksi, että en juuri tunne uskovaisia. Ilmiö on siis se, että ihmiset luottavat sokeasti ns. auktoriteetteihin ja ulkoistavat sekä ajattelunsa että ymmärryksensä näille siinä määrin, että eivät ole enää asioiden suhteen informaation tavoitettavissa. He eivät pysty luottamaan omaan järkeensä saati kykyihin vetää valideja johtopäätöksiä, joten eivät edes yritä.
Se, mikä tästä tekee erityisen sekulaarin ilmiön, on se, että uskovaiset tietävät vimosen päälle niin omakohtaisen kokemuksen kuin ilmoituksenkin kautta, että ihmiset ovat erehtyväistä sakkia. Tämän lisäksi uskovaiset tietävät, että maailmassa on pahuutta, ja että jo inhimillinen sellainen pitää huolen siitä, että aivan kaikki, mitä auktoriteettina esiintyvä taho suustaan kulloinkin pullauttaa, ei ole linjassa hyvän, kauniin ja toden kanssa, vaan ajaa parhaassa tapauksessa vain itsekästä, pahimmassa suorastaan demonista, agendaa. Uskovainen joutuu jo uskovaiseksi tullessaan hylkäämään sekulaarin ihmisen suurimman harhauttajan: kaikkialta tunkevan globalistinarratiivin. Kristityn velvollisuus on pureskella tarkkaan kaikki, mitä kuulee, sillä vääriä profeettoja on kaikkialla.
Koska globalistinarratiivi pitää sisällään kasapäin täysin päivänselviä valheita (esimerkkinä vaikkapa se, että Trump olisi hävinnyt presidentinvaalit; käytännössä mikä tahansa tämän päivän dogma antirasismista aborttiin ajaa saman asian - keskeistä ei ole se, montako niistä nielee, koska yhden nieltyään nielee ennemmin tai myöhemmin loputkin ja seuraavaksi mainittu seuraus on joka tapauksessa sama), joutuu sekulaari ihminen maailmankuvan muodostaakseen nielemään ja usein myös resitoimaan sitä, minkä tietää valheeksi. Kun ihminen tietoisesti alkaa allekirjoittaa valheita, hän alkaa alitajuisesti pitää itseään ja järjenjuoksuaan epäluotettavana - mikä nyt ei sinänsä ole edes mitenkään epäloogista. Kun ihmiseltä viedään näin luottamus omaan järjenkäyttöön ja integriteettiin, se nojaa tahoon, joka edes vaikuttaa siltä, että tietää, mitä tekee.
Hupaisaa tässä on se, että uskovaisia usein kuvataan sokeasti uskoviksi lampaiksi, jotka nielevät pureskelematta ihan mitä tahansa. Kuten käytännössä aina kristinuskoa vastaan suunnatuissa syytöksissä, myös tässä on kysymys projektiosta.