Pages

23. huhtikuuta 2020

Corona-chan ja vallanhimo

Mitä on tapahtunut?  Ennustetusti eristäytyminen jatkuu ja tällä hetkellä ilmeisesti suunnitelmissa on myös sen kiristäminen.  Yrityksiä mennee lähiaikoina nurin melkoinen määrä elvytystoimista huolimatta.  Todennäköistä on, että leväperäinen laiffi, jota lienemme kaikki suurin piirtein elämämme verran elelleet, on tullut tiensä päähän - täysin ilmeistä siitä tullee vasta taloussysteemin romahdettua velkarahojenkin loppumisen myötä.  Kiinnitän kuitenkin nyt jonkin verran enemmän huomiota vallanhimoon, joka myös nostaa päätään pandemian seurausten ohessa.

Mahdolliset ulkonaliikkumiskiellot, pakkosovellukset puhelimissa, maskipakot ym. eivät todennäköisesti vaikuta taudin leviämiseen juuri millään lailla.  Ihmistenvälinen vuorovaikutus on jo nyt minimissä, ja kaikki, mitä suuremmilla keinoilla on saavutettavissa, ovat psykologisia.  Tämä on se juttu, mikä ruokkii vallanhimoa: megalomaniassa ei ole kyse absoluuttisesta, vaan suhteellisesta vallan määrästä.  Kun omaa voimaa ei voi enää lisätä, on vietävä muilta oikeuksia ja vapauksia - näiden edun nimissä tietenkin.

Tähän sopisi joku lukemattomista Sanna Marin-kuvista hullun kiilto silmissään.

Merkillepantavaa on, että nationalistit eivät ole innoissaan paukuttamassa totalitarismiin siirtymisestä, kun taas globohomopiirit, jotka aiheestakin kokivat Corona-chanin saapumisen itselleen katastrofina, ovat.  Samat tyypit, jotka vähättelivät ja peittelivät taudin vaaroja, ovat nyt ajamassa suhteellisen valtansa kasvattamista siinä määrin, että suhteessa vallanpitäjiin on rivikansalainen pian vanki omassa kodissaan valvottuine ulkonaliikkumislupineen.  Olemme siirtymässä Babylonista Gulagiin.  Paraikaa suunniteltaneen vankienkin vapauttamista valvomaan karjan pysymistä karsinoissaan terveytensä uhalla.

Sitä en tiedä, millä nämä tahot kuvittelevat ruokkivansa väestön talousjärjestelmän ja tuotannon vedellessä viimeisiään.

Pahimmassa tapauksessa eivät kuvittelekaan.

8. huhtikuuta 2020

Itselleen naureskelusta

En muista missä vaiheessa yhdeksi suurimmista henkisen vahvuuden hyveistä nostettiin kyky nauraa itselleen.  Varmaan jossakin kohtaa 1990-lukua, kun ihmiset tulivat katsoneeksi 1980-lukulaisia olkatoppauksia ja takatukkia.  Terveessä yhteisössä tällä tarkoitetaan sitä, ettei ylpeile, vaan näkee töppäystensä hauskankin puolen.  Länsimaisissa yhteiskunnissa itselleen naureskelusta ja omaan kulttuuriin ym. liittyville asioille naureskelusta tuli kuitenkin perverssi imperatiivi, jonka myötä korkealle tähtääminen ja menneiden sukupolvien opin ja saavutusten kunnioittamisesta tuli jotain kornia ja hävettävää.  Ehkä paras esimerkki tästä on se, että länsimaalaista heteromiestä ei missään enää esitetä kuin tallukkana, josta ei ole mihinkään.

Totuudenpuhujina itseään pitävät kuvainraastajatkin ylpeilevät leveästi sillä, etteivät säästele sen enempää omia kuin vihollisia myrkylliseltä satiiriltaan.  Kun kaikki on läppää, millään ei ole väliä.  Eikä niin voi elää.  Se on halpa ylpeilyn muoto, joka tuhoaa kaiken, mihin kykenee vaikuttamaan, ainoana sanomanaan: "Mä olen niin paljon tän yläpuolella, että voin naureskella tällekin."
Herättääkö kunnioitusta?  Luottamusta?
Periaatteessa pitäisi olla sanomattakin selvää, että kun omasta kulttuurista tehdään vitsi, sitä ei voida myöskään puolustaa.  Vastaavasti jos jopa omaa itseään pitää vitsinä, on se lupa alittaa kaikki rimat ja olla edellyttämättä itseltään yhtään mitään - kaikkein vähiten selkärankaa.  Uskon vakaasti, että yksi syy sille, minkä takia yksikään suomalainen ei ole lynkannut sukulaistaan raiskannutta ulkomaalaista, on se, etteivät nämä ihmiset kunnioita itseään tai perhettään.  Olen kuullut lukemattomia tohvelisankarivitsejä, valkoiset tyypit-vitsejä, Suomen kulttuuri koostuu juopottelusta ja puukottelusta-vitsejä ja Herra tietää osallistunut niihin itsekin, tajuamatta, että myrkytän sillä sekä sydäntäni että lähimmäisiäni.  Se myös tuhoaa varsinaisen huumorintajun: kun valehtelee, vaikka käyttäisi huumoria sen peittämiseen, eksyy totuudesta, ja kun tekee kunnioituksen arvoisista asioista vitsejä, alkaa suhtautua absurdiin vakavana asiana.  Se on keino päätyä moraaliseen inverssiin.

Jos ihminen jotain kunnioittaa, hän suhtautuu siihen hienotunteisesti ja ryhdikkäästi.  Hän ei tee siitä kakkahuumorin kohdetta tai mitätöi sitä saati sen arvoa huvittaakseen yleisöään.  Kunnioitus herättää kunnioitusta ja sitä kautta luottamusta.  Kansallistuntoa ei synnytetty puhumalla sisäsiittoisista metsäläisistä eikä kristinuskoa juutalaiszombivitseillä - ne syntyivät suomalaisen kansan vahvuuksiin, kuten sitkeyteen ja voimakastahtoisuuten keskittymällä, kristinusko puolestaan pelkäämättömällä totuuden kertomisella, lähimmäisten auttamisella ja vapauttamalla ihmiset itse valitsemiensa paheiden kahleista.  Sen sijaan asioita, joita ei kunnioiteta, voidaan mainiosti kohdella sontatalikon kanssa, jotta huumorin siivittämä halveksunta tulee selvästi ymmärretyksi ja ymmärrys asiasta levitetyksi.

Tämä johtuu siitä, että halveksunta leviää parhaiten huumorilla.  Voimakkaat tunteet tarttuvat.  Aito kunnioitus on tehokasta.  Aito halveksunta on tehokasta.  Huumori huvittaa, ja jää mieleen, ja on siksi tehokasta.  Siinä, missä moni tajuaa, että halveksuntaa on helppo ilmaista huumorilla, onnistuu sillä myös kunnioitus.  Esimerkkinä God Emperor Trump:
Hyperbolinen kunnioitus osoittaa huumorintajua, mutta mukailee Logosta
Aion vastaisuudessa kiinnittää itse enemmän huomiota sekä itse ilmaisemaani että toisten ilmaisemaan asennoitumiseen erityisesti identiteettiin liittyvissä asioissa.  Perheeni, kansani, uskoni, sen enempää kuin miehuutenikaan eivät ole jotain, minkä halventamista tulen suvaitsemaan.  Näin pystyn sekä vahvistamaan selkärankaani, että säästämään pilkan siihen, mihin se kuuluu.  Parhaan huumorin ytimessä on aina totuus.