Pages

15. marraskuuta 2019

Kaupunki, ihmisvihan kehto

Maalla ja maalta tulevat ihmiset ovat pääsääntöisesti ystävällisiä.  Tämä on helposti ymmärrettävää: pitkien etäisyyksien takia toisia ihmisiä näkee vähän, ja toisaalta siitä syystä, että yhteisö esimerkiksi hyötyy naapureistaan lainaamalla toisilleen tarvittavia työkaluja, apua, ja mitä näitä nyt onkaan.  Naapuruudesta tulee helposti luonnollinen symbioosi, jossa kaikki osapuolet voittavat.  Tämä toi mieleeni kokeen hiiriutopiasta, jonka lopputuloksena ylikansoitettu hiirikaupunki ensin kärsi kasvavassa määrin kaikenlaisista perversioista ja kuoli sitten sukupuuttoon.
Hämmästyttävän monen kaupunkilaisen kokemus on tämä.
Minkälaiset kannusteet kaupungissa vallitsevat?  Ihmisiä on niin paljon, ettei niitä voi tuntea.  Joka päivä siis vastaan tulee kasapäin ihmisiä, joita ei tapaa koskaan toiste.  Jos nämä liittyvät omaan elämään millään tavalla, yhdeksän kertaa kymmenestä he ovat häiriötekijä: tukkivat esimerkiksi tien, pitävät meteliä, haisevat viinalta, käyttäytyvät epäilyttävästi ja niin edelleen.  Vaikka ymmärtääkin, että suurimmalla osalla muista on yhtäläinen oikeus käyttää samoja tiloja kuin itselläkin, näitä alkaa katsoa ja pitää tunkeilijoina - välttämättä edes tajuamatta asiaa.

Toinen juttu, mikä kaupungeissa vallitsee, läheisesti edelliseen liittyen, on anonymiteetti.  Jos maaseudulla kiertää helppoheikki, se saa korkeintaan yhden uhrin, koska viidakkorumpu kertoo eteenpäin, millainen jeppe siellä pyörii.  Yhteisiin muroihin kuseminen loppuu äkkiä, koska sillä on selkeitä, konkreettisia ja tuhoisia seurauksia antisosiaaliseen käytökseen ryhtyville.  Kaupungissa puolestaan ihmiset eivät tunne toisiaan, joten helppoheikki pääsee kukoistamaan husutellessaan ensin yhtä ja sitten toista.  Ja koska kaupunkilaisilla ei ole toisiaan kohtaan luottamusta, ei toisia edes varoiteta.  Jos teet palveluksen, et saa toista takaisin.  Hyvässä lykyssä saat sen sijaan jonkun tasa-arvosoturin sylkemään päällesi, jos menet varoittamaan väärännäköisestä ihmisestä.

Kaupungit anonymiteetteineen mahdollistavat myös seikkailun: voit olla kuka tahansa ja elää miten tahansa, eikä kukaan saa tietää eikä voi tuomita.  Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että etenkin kaupunkiin opiskelemaan tulevat nuoret lähtevät helposti kertakäyttösuhdekaruselliin tuhlaamaan sekä omaa, että toisten aikaa, minkä lisäksi he pilaavat sillä kykynsä pariutua ja tulla onnelliseksi yhden ihmisen kanssa, koska tottuvat sekä muistelemaan aikaisempia huippukokemuksiaan toisten kanssa että jossittelemaan, että mitäs tämän uuden ihmisen kanssa voisikaan olla.  Tällä onkin saatu pilattua yllättävän suuri osa periaatteessa älykkäistä mutta kulttuurisessa talutusnuorassa elävistä nuorista (ja tänään ei niin nuorista) naisista.

Historiallisesti kaupungit olivat niitä paikkoja, joissa taudit kukoistivat ja ihmiset kuolivat kuin kärpäset.  Niissä käytiin, koska oli pakko.  Tänä päivänä, kiitos toimivan viemäröinnin ja lisääntyneen hygienian (poislukien San Francisco), nämä fyysiset tekijät eivät enää tapa kaupunkiin muuttavan väestön kehoa.  Ongelmana on, että kaupunki ei tätä kautta muutu yhtään luonnonvastaisemmaksi paikaksi ihmiselle olla ja elää.  Ne aikaansaavat ja ruokkivat kaikenlaisia perversioita, kaunaa, kateutta ja suoranaista ihmisvihaa, ja näiden takia kaupunkilaiset alkavat halveksua sekä toisiaan että pahimmassa tapauksessa ei vain omaansa, vaan myös koko kansansa olemassaoloa, ja haluavat uhrata sen vaikkapa Äiti Maalle, lempi-ideologialleen tai lapsettomalle hedonismille.

Kaupungit tarjoavat kyllä materiaalista hyötyä, mutta yhtä lailla sieltä saa ruton sydämeensä.

5 kommenttia:

Terhomatti Hämeenkorpi kirjoitti...

Kato, kato, kun hyvin kirjoitettu tällaisen perusjuntin näkökulmasta:-)

Tuumailija kirjoitti...

En oikein tiedä, trollaatko vai onko kirjoituksen vain tarkoitus olla kärjistetty. Tilanne ei ole noin jyrkästi mustavalkoinen, kuten jokainen varmasti ymmärtää.

Itse asuin koko lapsuuteni ja teini-ikäni maaseudulla. Vapaa-ajalla oli ihanaa. Luonto lähellä, järvissä pääsi uimaan ja metsissä leikittiin kesät talvet. Hiihtämistä, leireilyä, polkupyörillä maastoajoa kukkuloilla -mikäs sen parempaa. Vaan suuri ongelma oli koulu. Olin se erilainen. Kiltti, nörtti, herkkä ja aivan liian älykäs tapaus. Luokassa oli liikaa paukapäitä, joita kiinnosti ihan muu kuin koulunkäynti. Lopuista suurin osa joko meni mukaan syrjintään tai oli hiljaa, jotteivät saisi itse kärsiä. Erityisen paskaa tämä oli siksi, kun minä kyllä koetin tulla muiden kanssa toimeen ja olla ystävällinen. En koskaan tajunnut mistä kiikasti -no juuri siitä, että olin älykkäämpi ja käyttäydyin fiksummin kuin muut. Minua ei ymmärretty, olin erilainen, friikki. Olin paljon yksin. Onneksi pari hyvää kaveria ja partioharrastus pelasti tilanteen vapaa-ajalla, mutta koulu oli täyttä paskaa. Kaipaan maaseudulta luontoa ja ystävällisiä (aikuisia) naapureita, mutta suurinta osaa ikäisistäni kusipäistä en todellakaan.

Tilanne muuttui radikaalisti mentyäni kaupunkiin opiskelemaan teknilliseen yliopistoon ja siellä kristilliseen opiskelijajärjestöön. Yhtäkkiä ympärillä oli ihmisiä, jotka osasivat sekä käyttää päätään että jakaa samat elämänarvot. Kaupunkiin muutto oli elämäni parhaita päätöksiä ja olen jokaisesta kaverista syvästi kiitollinen.

Mutta myönnän, etten haluaisi asua ison kaupungin keskustassa. Teknillisillä yliopistoilla on etu: Otaniemi, Hervanta ja Skinnarila ovat siitä hyviä paikkoja, että ne ovat kilometrien päässä oman suurkaupunkinsa keskustasta, muodostaen vähän kuin oman pikkukaupunkinsa.

Ja tuo, että kaupungissa olet vain kasvo muiden joukossa, ei ole välttämättä huono asia. Syrjitylle introvertille kasvottomuus on helpotus. Maaseudun kyläyhteisöt voivat olla idyllisiä, mutta ne voivat pahimmillaan olla myös käärmeenpesiä erilaiselle. Homma toimii niin kauan kun et erotu joukosta. Minulla oli selvästi vääränlainen luonne ja liian korkea äly sellaiseen paikkaan. Sen sijaan kristillinen opiskelijajärjestöni muodosti superihanan yhteisön, jonka puolesta olisin vaikka taistellut.

Mitä tulee tuohon irtosuhteisiin, niin osataan sitä maallakin. Joskus tulee käytyä serkun luona kaukana maaseudulla. Suurin osa siellä tapaamistani ihmisistä on jo nuorena käynyt läpi kaikki paikkakunnan kyrvät ja pillut, juonut viinaa alaikäisenä kuin pirtujuopot konsanaan, harva uskoo Jumalaan ja ennenkaikkea he halveksuvat edelleen kaikkia jotka ovat kykenevämpiä nousemaan paremmille yhteiskunnan portaille. Samaa paskaa se oli teininä silloisella omalla maaseutupaikkakunnallakin, joten eipä yllätä.

Maalla on hyvä luonto, mutta oman kokemukseni mukaan paskat ihmiset. Ainakin Suomessa. Sen sijaan Japanissa tapaamani maaseudun ihmiset ovat rauhallisia, perinteitä kunnioittavia ja asiallista väkeä. Koulutusta ja sivistystä arvostetaan.

Ymmärrän kyllä, että tämä kaikki on vain minun omaa henkilökohtaista kokemustani enkä voi yleistää. Jollakulla toisella voi olla aivan päinvastainen kokemus. Mutta halusin tuoda vähän esille sitä, ettei kaupunki tarkoita yksiselitteisesti pelkkää huonoutta. Maaseudulla voi olla pahaa ja kaupungeissa hyvää. Ja sama kääntäen.

Tupla-J kirjoitti...

Tuumailija, kärjistän usein, mutta en kirjoita harhaanjohtaakseni lukijaa. En pidä sarkasmista saati ironiasta, kumpikaan ei ole toimivan kommunikaation väline. On hyvä sanoa mitä tarkoittaa, ja tarkoittaa, mitä sanoo. Ilmaisen asiat ajoittain tarpeettomankin jyrkästi, siihen lukija saattaa tarvita filtteriä.

Kaikkialla asuu urpoja, ja urpouden nosto kolmanteen potenssiin tehdään peruskoulujärjestelmällä, jossa lapset viettävät kaiken aikansa suurin piirtein ikäisessään seurassa viisaamman opastuksen rajoittuessa oppituntien pitoon esimerkin antamisen ja tarpeiden edellyttämän ohjauksen sijaan. Tuloksena on joka sortin perseilyä, mukaan lukien mainitsemasi.

Koska lapset eivät ole tekemisissä todellisuuden kanssa, vaan laitostettu sen ulkopuolelle, he oppivat vain pitämään hauskaa alimman yhteisen nimittäjän ja viidakon lain voimin. Sitten, kun koulusta pitäisi lähteä todelliseen elämään, lähestulkoon kaikki huomaavat, että heillä ei ole siihen mitään eväitä.

Toinen juttu on, että kun mennään yli ÄO:n 120, aletaan kasvavassa määrin myös joutua massan ulkopuolelle, haluttiin tai ei. Yhden keskihajonnan yli voi kommunikoida, mutta juuri sen pidemmälle ei. Siksi oikeasti fiksut ovat käytännössä aina yksinäisiä, tytöt useammin kuin pojat. Tästä syystä monelle todella älykkäälle löytyy helpoiten sielujen sympatiaa kirjoista.

Olen mielissäni siitä, että löysit yliopiston porukoista itsellesi sopivaa väkeä (toivottavasti myös vaimon) ja ikään kuin henkisen kodin. On hyvä, että oikeasti älyllisesti lahjakkailla on paikkoja, joiden ansiosta heidän on helpompi lyödä viisaita päitään yhteen.

Suomalainen kulttuuri on monilta osin kipeä; se on yksi syy siihen, minkä takia juostaan ulkoisten auktoriteettien perässä ymmärtämättä, että ainoa hyvä on Jeesus, ja se vaikea juttu opetella oikeasti elämään sen mukaan.

Iso kiitos ajatuksistasi.

Anonyymi kirjoitti...

Komppaileisin Tuumailijaa itsekin. Suurkaupunkeihin tuo tekstissä mainittu epäilemättä sopiikin, mutta semmoinen keskiverto maakuntakeskus, jossa itsekin asustelen, ei nyt ainakaan omien kokemusten perusteella varsinaiselta sodomalta ja gomorralta vaikuta... Ja noin ylisummaan, mulkkua porukkaahan nyt löytyy kaikkialta siinä kuin kunnon kavereitakin. Siihen, millaisen ulkoisen ilmiasun nämä piirteet sitten saavat, määrittyy toki pitkälti kulloistenkin olosuhteiden perusteella.

Maalla asumisestakin on kokemusta, ja eikäpä siinä, omat hyvät puolensa siinäkin on. Enkä niin muodoin myöskään erityisemmin arvosta sitäkään puhetapaa, jossa maalaiset halutaan kuvata jonkinlaisina takapajuisina tampioina ja heidän elämäntapansa jotenkin halveksittavana, mihinkä asenteeseen helposti törmää kaikenkarvaisten yltiöurbanistien kohdalla. Mutta totta on myös tuo Tuumailijaa esiin tuoma, että ihan kaikille landekaan ei ehken ole se ihan optimaalisin elinympäristö, ja varsinkin jos on joutunut ns kasan alimmaiseksi, voi ainoa järkevä vaihtoehto olla kertakaikkinen ympäristönvaihdos. Jossain pikkupitäjässä kun vaan käy kovin helposti niin, että "Paska-Pekan pojaksi" leimattu myös on ja pysyy siinä roolissa, tekipä tai yritti sitten miltei mitä hyvänsä...

-J.Edgar-

Tuumailija kirjoitti...

Mietiskelin asioita vielä uudelleen. Tuo mitä sanoit peruskoulusta, saattaakin olla ratkaiseva kysymys. Se myös selittää, miksi vapaa-ajalla asiat olivat pääsääntöisesti hyvin. Kävin kerhossa, partiossa ja leikin toisinaan naapuruston lasten kanssa. Ei noissa jutuissa ollut ongelmia juuri koskaan, eikä ainakaan mitään pahaa tule edes mieleen, toisin kuin koulumaailmasta. Kouluni kärsi 90-luvun lamasta ja ilmeisesti koko kunta muutenkin päin persettä hoidetusta taloudesta: luokallani oli 33 oppilasta. Naapuriluokilla sama ongelma. Ei yksi opettaja pysty täysin hallitsemaan sellaista määrää, etenkin jos luokassa on muutamakin häirikkö. Yläasteesta en viitsi edes aloittaa. Se tuntuu olleen kaikille paska kokemus. Jälkikäteen olen välillä miettinyt, että typerintä koko jutussa on se, että yleensä se paskin kolmannes oppilaista ei edes olisi halunnut olla koulussa. Toisin sanoen; me tunnolliset olisimme halunneet perseilijät pois sieltä ja perseilijät itsekin olisivat halunneet pois sieltä. Vaan koska järjestelmä sanoo että kaikkien pitää nyt olla inklusiivisesti yhdessä, niin eipä auttanut. Mainittakoon, että harvoilla valinnaisilla kursseilla oli ilmapiirikin heti parempi, koska ne oli saanut itse valita kiinnostuksen mukaan.

Kun mainitsit tuon, ettei koulu anna eväitä elämään, niin tuli mieleen tuon ajan iskulause jota kaikki aikuiset hokivat aina: "ei koulussa olla koulua, vaan elämää varten!". Me lapset kyllä tajusimme ihan hyvin, että asia on nimenomaan toisinpäin: ei koulussa oltu elämää, vaan koulua itseään varten. Peruskoulun tehtävä ei ole kansalaiskasvatus, vaan se on lasten päivävankila josta pääsee pois vain lusimalla sen loppuun.

Lähetä kommentti

Kommentoinnin säännöt:
1) Pysytään aiheessa.
2) Relevantti suora kysymys edellyttää vastausta.
3) Käyttäkää nimimerkkiä, jotta on selvää, kuka puhuu.