Vihapuhe

Anti-Defamation League (ADL) on Yhdysvalloissa alkunsa saanut juutalaisten* propagandakoneisto, joka on huutanut holokaustia vuodesta 1913 ja perustettiin Leo Frankin, ainakin kaksinkertaisen raiskausmurhapedofiilin, puolustukseksi.  Syyllisyystrippailu on ollut tuottoisaa puuhaa, ja tällä hetkellä ADL:n vihalistalle päätyminen tarkoittaa käytännössä ainakin ulossulkemista mistään poliittisesta tehtävästä, pahimmassa tapauksessa monista muistakin ammateista.

Vihapuhe terminä on ADL:n keksimä.  Jos joku ei haista rikinkatkua, lienee hänellä melkoinen nuha.

Ainoa syy sille, minkä takia vihapuheesta ja sen kieltämisestä tällä hetkellä kohistaan, on se, että vastapuoli tietää olevansa heikolla jäällä.  Jos ihmisten antaa puhua vapaasti ja rehellisesti, heidän puolensa ei voi voittaa.  Maksiimini 40 toteaakin, että "Tosiasioiden kieltäminen kääntää ne automaattisesti kieltäjäänsä vastaan".  Asioista puhuminen on kiellettävä, koska se johtaa väistämättä muutokseen.  Jengiä, jotka ovat oikeasti globohomon kanssa samaa mieltä yhtään mistään, on naurettavan vähän, ja he tietävät sen.

Tästä syystä nyt masinoidaan ahkerasti jopa vaalijärjestelmän rukkaamista siihen uskoon, että äänestämällä ei enää voi vaikuttaa päättäjiin.  Lukaiskaa, mitä Yrjöperskeles asiasta ansiokkaasti haasteli.

*Huomautettakoon, että harva lafka on tehnyt niin paljon hallaa juutalaisten maineelle kuin ADL.  Läpinäkyvä propaganda tapaa kääntyä itseään vastaan.

Kaupunki, ihmisvihan kehto

Maalla ja maalta tulevat ihmiset ovat pääsääntöisesti ystävällisiä.  Tämä on helposti ymmärrettävää: pitkien etäisyyksien takia toisia ihmisiä näkee vähän, ja toisaalta siitä syystä, että yhteisö esimerkiksi hyötyy naapureistaan lainaamalla toisilleen tarvittavia työkaluja, apua, ja mitä näitä nyt onkaan.  Naapuruudesta tulee helposti luonnollinen symbioosi, jossa kaikki osapuolet voittavat.  Tämä toi mieleeni kokeen hiiriutopiasta, jonka lopputuloksena ylikansoitettu hiirikaupunki ensin kärsi kasvavassa määrin kaikenlaisista perversioista ja kuoli sitten sukupuuttoon.

Hämmästyttävän monen kaupunkilaisen kokemus on tämä.

Minkälaiset kannusteet kaupungissa vallitsevat?  Ihmisiä on niin paljon, ettei niitä voi tuntea.  Joka päivä siis vastaan tulee kasapäin ihmisiä, joita ei tapaa koskaan toiste.  Jos nämä liittyvät omaan elämään millään tavalla, yhdeksän kertaa kymmenestä he ovat häiriötekijä: tukkivat esimerkiksi tien, pitävät meteliä, haisevat viinalta, käyttäytyvät epäilyttävästi ja niin edelleen.  Vaikka ymmärtääkin, että suurimmalla osalla muista on yhtäläinen oikeus käyttää samoja tiloja kuin itselläkin, näitä alkaa katsoa ja pitää tunkeilijoina - välttämättä edes tajuamatta asiaa.

Toinen juttu, mikä kaupungeissa vallitsee, läheisesti edelliseen liittyen, on anonymiteetti.  Jos maaseudulla kiertää helppoheikki, se saa korkeintaan yhden uhrin, koska viidakkorumpu kertoo eteenpäin, millainen jeppe siellä pyörii.  Yhteisiin muroihin kuseminen loppuu äkkiä, koska sillä on selkeitä, konkreettisia ja tuhoisia seurauksia antisosiaaliseen käytökseen ryhtyville.  Kaupungissa puolestaan ihmiset eivät tunne toisiaan, joten helppoheikki pääsee kukoistamaan husutellessaan ensin yhtä ja sitten toista.  Ja koska kaupunkilaisilla ei ole toisiaan kohtaan luottamusta, ei toisia edes varoiteta.  Jos teet palveluksen, et saa toista takaisin.  Hyvässä lykyssä saat sen sijaan jonkun tasa-arvosoturin sylkemään päällesi, jos menet varoittamaan väärännäköisestä ihmisestä.

Kaupungit anonymiteetteineen mahdollistavat myös seikkailun: voit olla kuka tahansa ja elää miten tahansa, eikä kukaan saa tietää eikä voi tuomita.  Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että etenkin kaupunkiin opiskelemaan tulevat nuoret lähtevät helposti kertakäyttösuhdekaruselliin tuhlaamaan sekä omaa, että toisten aikaa, minkä lisäksi he pilaavat sillä kykynsä pariutua ja tulla onnelliseksi yhden ihmisen kanssa, koska tottuvat sekä muistelemaan aikaisempia huippukokemuksiaan toisten kanssa että jossittelemaan, että mitäs tämän uuden ihmisen kanssa voisikaan olla.  Tällä onkin saatu pilattua yllättävän suuri osa periaatteessa älykkäistä mutta kulttuurisessa talutusnuorassa elävistä nuorista (ja tänään ei niin nuorista) naisista.

Historiallisesti kaupungit olivat niitä paikkoja, joissa taudit kukoistivat ja ihmiset kuolivat kuin kärpäset.  Niissä käytiin, koska oli pakko.  Tänä päivänä, kiitos toimivan viemäröinnin ja lisääntyneen hygienian (poislukien San Francisco), nämä fyysiset tekijät eivät enää tapa kaupunkiin muuttavan väestön kehoa.  Ongelmana on, että kaupunki ei tätä kautta muutu yhtään luonnonvastaisemmaksi paikaksi ihmiselle olla ja elää.  Ne aikaansaavat ja ruokkivat kaikenlaisia perversioita, kaunaa, kateutta ja suoranaista ihmisvihaa, ja näiden takia kaupunkilaiset alkavat halveksua sekä toisiaan että pahimmassa tapauksessa ei vain omaansa, vaan myös koko kansansa olemassaoloa, ja haluavat uhrata sen vaikkapa Äiti Maalle, lempi-ideologialleen tai lapsettomalle hedonismille.

Kaupungit tarjoavat kyllä materiaalista hyötyä, mutta yhtä lailla sieltä saa ruton sydämeensä.