Pages

3. huhtikuuta 2018

Konservatiivin tienhaara

Viime kädessä jokainen konservatiivina itseään pitävä, tai ylipäätään läntisen sivilisaation ystäväksi identifioituva, joutuu vastaamaan ennen pitkää seuraavaan kysymykseen:
Haluanko puolustaa läntistä sivilisaatiota, maatani ja kansaani, vai haluanko turvata perseeni?
Kummankaan onnistuminen ei ole selviö, mutta jos haluaa saavuttaa toisen, on ymmärrettävä, että kyseinen prioriteetti uhraa niistä toisen.  Kukaan ei voi palvella kahta herraa. 

Kuvitelma siitä, että sivilisaatiota voisi puolustaa maksamatta siitä tavalla tai toisella, on itsepetosta.  Se tarkoittaa itsensä ja asiansa halvaannuttamista loputtomaan hiomiseen ja paranteluun niin, ettei kukaan mitenkään vaan voisi ymmärtää mitään väärin.  Ja koska vastapuoli ei pelaa reilua peliä, se ymmärtää kaiken ja aina väärin riippumatta siitä, onko sille antanut lillukanvarren sitä varten vai ei, ja tästä johtuen oikein tekemisellä on aina henkilökohtainen hinta.  Joko sen on valmis maksamaan tai sitten ei.

Aisurille keskeistä on se, miltä asiat näyttävät "tavallisen ihmisen" silmissä.  Hän haluaa turvata perseensä, ja myy sivilisaationsa, koska tällä ei ole kulkusia ryhtyä konkreettisesti puolustamaan sitä.  Aisurin tunnistaa siitä, että hänellä on loputtomasti kritiikkiä omaa puolta kohtaan, ja tämän kaikki effortti menee läntisen sivilisaation puolustajien lannistamiseen tai lamauttamiseen.  Hän uskoo taikasanojen "rasisti" ja "natsi" voimaan, ja suuntaa kaiken efforttinsa näiden väistelyyn.  Hän saattaa vilpittömästi uskoa taistelevansa länsimaisen sivilisaation puolesta, mutta todellisuudessa hänen herransa tunnetaan kantajansa gluteuksena.  Kun leima ennen pitkää lyödään aisuriin huolellisesta välttelystä huolimatta, hän häpeää ja vaikenee lopuksi ikäänsä.

Niitä, jotka ovat ottaneet asiakseen puolustaa ja taistella läntisen sivilisaation, kotimaan ja uskonnon puolesta, kutsutaan Alt-rightiksi.  Me tiedämme, että pelko ei motivoi moraalisesti oikeaan toimintaan.  Me ymmärrämme, että tehtävämme kysyy uhrauksia.  Me olemme valmiita maksamaan sen hinnan.  Meillä on myös hauskaa ja meidän puolellamme on tilaa.
Rakentava perseily on parasta perseilyä.

3 kommenttia:

Tuumailija kirjoitti...

Olen monesti kristittynäkin miettinyt, että miten toimia oikean asian ja sanoman puolesta vaikka luonne olisi pelokas ja arka? Ihailen jokaista ns. etulinjan taistelijaa, mutta tiedän ettei minusta siihen ole. Helppoa kulkea niin kauan kuin kaikki menee hyvin, mutta minusta tuntuu että tositilanteessa käyttäydyn kuin Pietari: hyvistä aikomuksista huolimatta kiellän Herrani kolmesti säästääkseni oman nahkani, minkä jälkeen vetäydyn itkemään pelkuruuttani. En ole erityisen hyvä väittelijä, johtaja tai poliitikko. Auttaa kyllä tahtoisin, jotenkin.

Tämä aika tarvitsisi vahvoja miehiä, mutta mitä tehdä kun feminismin mädättämä järjestelmä ja media on tuottanut kasan heikkoja miehiä?

Apoliteia kirjoitti...

Tuumailijalle: ei huolta, luonnolliseen sykliin kuuluu, että heikot miehet tuottavat vaikeita aikoja, jotka taas puolestaan tuottavat kovia miehiä.

Tupla-J kirjoitti...

Tuumailija, aika monesta meistä on aika paljoon kun siihen ryhtyy. Yksi asia, mitä kukin myötämielinen kykenee tekemään, on esimerkiksi ilmaista tukensa sanallisesti oikealla asialla olevan puolesta tai kannustaa tätä jatkamaan työskentelyään.

Tukijoukot ylläpitävät taistelumoraalia.

Feminismin ja median mädättämät miehet vihaavat itseään, koska ovat saaneet kuulla olevansa miehisyytensä ja valkoisuutensa takia perisyntisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta, puhumattakaan oikeudesta, parantaa asemaansa. He etsivät tietä ulos, koska heidän silkka olemassaolonsa on sietämätöntä.

Me olemme se vaihtoehto, ja meidän tulee vain tehdä se heille tiettäväksi; näyttää, mitä on elää selkärankaisena, pystypäin ja todeta totuus pelotta. Tai vaikka pelottaisikin - puhunhan minäkin julkisesti toistaiseksi nimimerkin takaa. Kun he näkevät, että siihen ei kuole, että hullujen ja pahojen ihmisten silmissä paariaksi muuttuminen ei sittenkään ole huono asia, he ymmärtävät, että heilläkin on voima avata silmänsä.

Minä en syntynyt luontaiseksi riskinottajaksi eikä minua juuri koeteltu kasvavassa iässä. Se rohkeus, mitä minulta löytyy, on tietoisesti opeteltua. Tie sen hahmottamiseen, missä menee oikea reitti tyhmänrohkeuden ja pelkuruuden välillä, ei aina ole selvä. Tekemään ryhtymisessä on kuitenkin se juttu, mikä on vain hyväksyttävä: virheitä tehdään. Nekin ovat askel oikeaan suuntaan, koska niistä oppii ja viisastuu.

Lähetä kommentti

Kommentoinnin säännöt:
1) Pysytään aiheessa.
2) Relevantti suora kysymys edellyttää vastausta.
3) Käyttäkää nimimerkkiä, jotta on selvää, kuka puhuu.