Tällä kertaa kirjoitan moraalista, joka on sivilisaatiomme pelastamisen kannalta ehkä kaikkein keskeisin tekijä. Käytännössä kaikki sosiaaliset muutokset, joita kulttuurissamme on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut, ovat luonteeltaan demoralisoivia - ne joko kertovat meidän olevan pahoja, että meillä ei ole syytä olla olemassa, että olemme liian heikkoja pitämään huolta itsestämme ja lähimmistämme, että meillä ei ole oikeutta omaan maahan ja niin edelleen. Moraaliamme on murennettu niin normatiiviselta kuin emotionaaliselta (ns. henkinen ryhti, taistelumoraali, usko omaan ja omiin) kantiltakin, mistä syystä nuoressa maassamme asuu valtava määrä ihmisiä, jotka elävät kuin raihnaisuuteensa kuolevan sivilisaation viimeisinä päivinä.
Tämä on sisällöltään melkoisen rankka teksti, mutta kun tarkoitus on puhua totta, on joskus vain hyväksyttävä se, että sanoma on joidenkin okulaareille turhan rumaa.
Normatiivinen moraali
Normatiivisessa mielessä moraali tarkoittaa
oikein käyttäytymisen standardia. Se on ohjenuora sille, miten niin kutsutusti normaalin, hyvän ja oikeamielisen ihmisen tulee elämässään käyttäytyä. Aforismeissani totesinkin tämäntyylisestä moraalista, että se on käytännössä laajennettu itsesuojeluvaisto (
aforismi #7). Sen funktio on sysiä yhteiskunnan jäseniä elämään tavalla, joka pitää yhteiskunnan elossa ja elinvoimaisena. Viime vuosikymmeniin asti kautta länsimaiden normatiivinen moraali oli lähtöisin kristinuskosta - sillä, oliko kyseessä protestanttinen vai katolilainen moraali, ei ollut viime kädessä hirveän suurta väliä. Molemmissa arvostettiin samoja asioita, toisin sanoen kristillisiä hyveitä, jotka tiivistyivät rakkauden kaksoiskäskyyn, ja jota on koetettu avata myös kymmenen käskyn ynnä muiden nyrkkisääntöjen avulla.
Viime vuosikymmeninä masinoidut muutokset normatiiviseen moraaliin on jokseenkin kaikki tehty kuin tarkoituksena olisi tuhota kohdeyhteiskunta. On nähty moraalisia, joskus laillisiakin, esteitä tietylle käytökselle, ja sitten potkittu ne nurin kuin syy raja-aitojen pystyttämiselle olisi silkka pahantahtoinen tyhmyys*. Hedelmättömien perversioiden glorifiointi, ihmisten painostaminen valehtelemaan, oli kyse sitten rodullisista ominaisuuksista tai jopa sukupuolista, perheyksikön heikentäminen ja murentaminen niin, että yksinhuoltajat ja näiden lapset ovat mahdollisimman alttiita ja suvaitsevaisia uhreja muun muassa pedofiileille, ovat keinoja heikentää ja tuhota kohteensa.
Theodore Dalrymple totesi tästä poliittisesta korrektiudesta (joka nykyään kai tunnetaan "sosiaalisena oikeudenmukaisuutena":
Political correctness is communist propaganda writ small. In my study of
communist societies, I came to the conclusion that the purpose of
communist propaganda was not to persuade or convince, nor to inform, but
to humiliate; and therefore, the less it corresponded to reality the
better. When people are forced to remain silent when they are being told
the most obvious lies, or even worse when they are forced to repeat the
lies themselves, they lose once and for all their sense of probity. To
assent to obvious lies is to co-operate with evil, and in some small way
to become evil oneself. One’s standing to resist anything is thus
eroded, and even destroyed. A society of emasculated liars is easy to
control. I think if you examine political correctness, it has the same
effect and is intended to.
Voiko "sukupuolensa itse määrittelemisen" ymv. rivienvälejä sattuvammin avata?
Silloin, kun moraali ei tähtää perheen muodostamiseen, koossapitoon, vanhempien kasvatusvastuuseen ja ylipäätään henkilökohtaiseen vastuuseen perheensä elättämisestä ja turvaamisesta, se murentaa näitä ja on luonteeltaan yhteisöä ja yksilöä heikentävää ja tuhoavaa. Kun moraalinormi ohjaa avuttomuuteen, itse valittuun hedelmättömyyteen tai vararikkoon, se tulee muuttaa. Kristillinen moraalinormisto ohjaa oikeaan suuntaan, minkä lisäksi se muistuttaa siitä, että
kyllä, maailma on teitä vastaan, mutta että sillä ei ole väliä, sillä puolellamme on jotain paljon maailmaa suurempaa.
Taistelumoraali
Henkisen selkärangan merkityksessä moraalilla tarkoitetaan uskoa siihen, että meissä on jotain erityistä; jotain, minkä ansiosta ansaitsemme olla olemassa, omistaa oman maan, jota saamme hallita ja kultivoida, ja jota meillä on ei vain oikeus, vaan myös velvollisuus, puolustaa. Kuten ylle lainatusta sitaatista selviää, nyky-yhteiskunnan kukkahattuilun funktio on nöyryyttää ja pakottaa valehtelemaan, jotta ihmisen henkinen selkäranka musertuu eikä tämä voi puuttua yhteenkään vääryyteen, koska kokee, että ollakseen konsistentti hänen täytyisi sitten taistella kaikesta ja koko ajan tai leimautua tekopyhäksi nilkiksi. Kun kaikki valehtelevat, totta puhuva jää yksin ja tulee hylätyksi. Sille pelolle valhe rakentuu.
Siinä, missä kaikenlaiset vähemmistöryhmät länsimaissa, olivat ne sitten somaleja, juutalaisia, mustalaisia tai mitä nyt ovatkaan, on heillä taistelumoraali kohdallaan. He tukevat omiaan ja uskovat tietynlaiseen sisäryhmän paremmuuteen, oli sillä sitten rationaalisia perusteita takanaan tai ei. Usko siihen, että nämä maat kuuluvat meille ja tulevaisuus meidän lapsillemme, on taistelumoraalin a ja o. Länsimaalaisittain, rationaalisesti suuntautunesti ajatellen, tätä uskoa on vaikea perustella. Silloin, kun länsimailla oli kristinusko, sen perusteena oli se, että olimme Herran asialla, toteutimme Herran tahtoa siinä määrin kuin onnistuimme, ja ainakin pyrimme siihen - ja täten
ansaitsimme hedelmät, joita työmme kasvatti.
Kun kristinuskosta tuli
passé, jäi epäselväksi myös se, millä perusteella meillä on oikeus siihen menestykseen, joka osaksemme on langennut. Emmekö ole tehneet historiallisesti pahaa? Emmekö ole joskus hyötyneet epäoikeudenmukaisuudesta? Emmekö ole valloittajien tai maahanmuuttajien jälkeläisiä? Onko meillä yhtään enempää oikeutta maahamme kuin niilläkään, jotka sinne nyt hyökkäävät? Nämä kysymykset tulevat ylipäätään mahdollisiksi vasta sitten, kun ihmiseltä on riistetty usko omiinsa ja omaansa. Ne eivät ole vakavia kysymyksiä, koska ne ovat, kuten muutkin nykyajan mädätysstrategiat, valheellisia vähintäänkin lähtökohdiltaan. Niiden funktio ei ole tulla vastatuksi, vaan syödä kohteensa itseluottamusta pelkästään sillä, että ne on esitetty. Mitä enemmän ihminen epäilee itseään, sitä vähemmän hän kykenee taistelemaan minkään tai kenenkään puolesta.
Lopputuloksena nähdään tilanne, jossa esimerkiksi ympäri Englantia kymmenet tuhannet perheet päätyvät todistamaan vierestä alaikäisten tytärtensä väkivaltaista raiskausta ja hyväksikäyttöä maahanmuuttajajengien käsissä.
Näiden isät eivät tee yhtään mitään. Eikä tee myöskään Englanti. Epävarmuutensa halvaannuttama taho ei osaa toimia edes silloin, kun olisi pakko. Nimimerkki Qroquius Kad totesikin saman edellisen tekstin kommenteissa:
[J]oudumme näkemään seuraavat islamistiterrorismin allahuakbaroinnit
kaduillamme jo seuraavana kesänä. Emmekä tee mitään, vaikka niissä
kuolisi joku meille hyvin rakas.
Terveen taistelumoraalin yhteiskunnassa tekijät perheineen ja kavereineen nököttäisivät seipäännokassa. Tuloksena teko joko ei toistuisi - mitä pidän todennäköisimpänä - tai sitten seiväsmetsä kasvaisi kattamaan tekoon taipuvaisen vähemmistön viimeiseen peräreikään.
Koska olemassaolo ja selviytyminen kysyy näin paljon, on kyse nimenomaan uskon asiasta: periaatteen rationalisti tuhoaa kykynsä tehdä tarpeelliset asiat kyseenalaistamalla sen, oliko juuri tämä vähemmistön edustaja varmasti ja henkilökohtaisesti vastuussa juuri siitä teosta ja lamautuu, koska ei tiedä, eikä sitten tee mitään. Tällainen ihminen rakastaa enemmän ajatusta itsestään Tolkun Ihmisenä kuin perhettään. Ja sillä aikaa, ja juuri sen takia, vastapuoli jatkaa, kunnes Tolkun Ihmisen elämä ja kotimaa on helvetillinen irvikuva alkuperäisestä.
Totuus on, että jos joka kerta, kun länsimaalainen nainen raiskataan tunkeutujan toimesta, tämän maanmies (tai tekijöiden määrää vastaava määrä näitä) muuttuu jauhelihaksi, nämä oppisivat olemaan kunnolla ja kunnioittamaan täkäläisiä tapoja. He ymmärtävät vain voimaa ja joko polkevat tai ovat poljettuja - he eivät jätä muita vaihtoehtoja. Jos ei ole valmis taistelemaan ja hyväksymään sitä, että rapatessa roiskuu, menettää kaiken. Enkä puhu vain länsimaalaisen ihmisen omanarvontunnosta ja selkärangasta, vaan myös perheestä, suvusta ja kansasta. Itse koen, että aika vähän arvokkaampaa menetettävää meistä kellään on. Liian moni on valmis taistelemaan vasta sitten, kun on menettänyt jo kaiken. Liian moni ei silloinkaan. Heistä on tehty moraalisesti halvaantuneita nihilistejä kyseenalaistamalla kaikki ja tarjoamatta mitään muuta tilalle kuin itseinhoon ohjaavaa mätää.
Kuinka kasvattaa moraalinen selkäranka?
Moraalinen selkäranka tarvitsee ankkurin, joka on voimakkaampi kuin yksilön itsesuojeluvaisto. Kristitylle tähän luonnollinen vastaus on Jumala, jonka tahdon toteuttamisesta seuraa ymmärrys siitä, että pahinta, mitä voi tapahtua, ei ole se, että menetämme kaiken tässä maailmassa. Sen mukana seuraavat myös uskon hedelmät, eli usko, toivo ja rakkaus, jotka suovat voimaa ja kykyä kestää läpi pahimpienkin myrskyjen, puhaltaen nurin tekosyyt ja epätoivon. Kristinusko on
välttämätön osa läntistä sivilisaatiota. Siinä, missä uskoa tunnustamatonkin
voi toki taistella sen puolesta, totesi C. S. Lewisin Fisher-King näistä seuraavasti:
“I want you to like him if you can. He’s one of my oldest friends. And he’ll be about our best man if we’re going to be defeated. You couldn’t have a better man at your side in a losing battle. What he’ll do if we win, I can’t imagine.”
Jos löydätte itsestänne sinapinsiemenenkin verran uskoa, voitte siirtää vuoria. Jos ette ole löytäneet, etsikää, ystävät. Etsivä löytää kyllä.
*
kyseessä on tietenkin projektio: moraalisten rajojen repijöiden motiivina on pahantahtoinen tyhmyys.