Pages

20. joulukuuta 2017

Yhden miehen symposion


Olen aina ollut kiinnostunut viisauden kartuttamisesta ja itseni kehittämisestä mitä moninaisimmin tavoin.  Tämä on pääsyy sille, minkä takia tuon esimerkiksi intellektuaalit ja moraaliset arvoni esille ja nautin niistä keskustelemisesta silloinkin, kun keskustelu vaikuttaa monen muun silmiin liian kiivaalta.  Moraalinen kasvaminen keskustelun ja pohdinnan kautta on mielestäni erinomainen keino tulla paremmaksi ihmiseksi.  Minun mielestäni tämä hyväksi ihmiseksi kasvamisen tavoite on myös kaikkein tärkein ja keskeisin tavoite, mikä ihmisellä voi olla.  En osaa päästää tästä ajatuksesta irti, muun muassa siksi, että en halua.  En tällä tarkoita sitä, että urhaisi arkiset velvollisuutensa ja sitoumuksensa amatöörifilosofoinnille, vaan sitä, että jälkimmäisen kautta ensimmäistäkin tekee viisaammin ja paremmin.

Asiassa ongelman synnyttää se, että en tunne ketään muuta, joka olisi kiinnostunut samoista asioista - tai ainakaan haluaa lähestyä asiaa tavallani.  Tuntemieni, tai ehkä paremminkin tietämieni, ihmisten käsitys arvokeskustelusta tai politiikasta on yksinkertaisesti todeta olevansa eri mieltä ja lopettaa keskustelu siihen.  Luulen kyseen olevan epämääräisestä sen tiedostamisesta, että omat käsitykset eivät kestä kritiikkiä, mutta että niitä ei halua testata, ettei joudu opettelemaan ajattelemaan asioita uudelta kantilta.  Luuloni tietysti voi olla väärä, koska, kuten todettua, minulla on taipumus aliarvioida toisia.

Kuitenkin se, että varsinaista keskustelua ei synny ollenkaan, tuntuu torjunnalta.  Nämä ovat tärkeitä asioita minulle henkilökohtaisesti ja isommassa mittakaavassa myös yhteiskunnallisesti.  Sitten pitäisi valehdella, että ei se mitään, no big deal, sovitaan että ollaan eri mieltä ja että ei siinä mitään.  Ja minähän olen valehdellut.  Hävettää myöntää, mutta olen.  Olen myynyt integriteettini, rehellisyyteni ja tarpeeni syvään yhteyteen lähimpieni kanssa heidän torjuntansa pelossa, tai pikemminkin siksi, että sain kyseisen torjunnan jo kokea.  Ja joka hetki näiden ihmisten kanssa muistuttaa kokemastani torjunnasta.  Siitä, etteivät he halua tietää, kuka minä todellisuudessa olen, saati pohtia kanssani sitä, mikä olisi parasta ja viisainta.

Niinpä olen coping-keinokseni valinnut erinäiset nettifoorumit ja blogikirjoittamisen, joiden kautta olen päässyt puhumaan tärkeistä asioista ja tarkastelemaan näkemyksiäni edes jollain tapaa.  Lopputuloksena on ollut se, että jo valmiiksi konfliktia lietsova ilmaisutapani on muuttunut alkuperäisen superlatiiviksi ja osoittanut, että foorumeiltakaan ei helposti löydy ihmisiä, joiden kyky käsitellä asioita rehellisesti olisi kovin korkea.  Lopputuloksena on vääntöä mala fide.  Ja sitten, kun yritän keskustella asioista toisten kanssa, he toteavat, etteivät halua vääntää.

Rehellisyyden puutteesta ihmissuhteissa on kuitenkin vanhemmiten tullut minulle ihan oikea ja aito ongelma.  Minä en halua antaa lapsilleni sellaista ihmissuhdemallia, että toisten ihmisten kanssa ollaan kulisseja, joiden alle oma itse piilotetaan, kun ei uskalleta puhua mitä haluttaisiin.  Sen hintana todennäköisesti on se, että ihmissuhteideni, tai ihmiskulissieni, määrä putoaa ydinperheeni ulkopuolella hyvin lähelle nollaa.

Toisaalta taas pitäisi antaa esimerkkiä siitäkin, miten ollaan toisten ihmisten kanssa ja jutellaan ja ollaan mukavia.  Periaatteessa osaan kyllä senkin, ja varmaankin sellaista pinnallista kanssakäymistä tulee pakostakin jonkin verran.  Asia ei olisi kovinkaan vaikea, jos tuntisi ihmisiä, joilla on suurin piirtein samat arvot ja tavoitteet.  Kai niitä löytäisi kirkosta, mutta kun en luota nykykirkkoihin ollenkaan, niin sekin vaihtoehto tuntuu hirveän etäiseltä.

En tunne ihmisiä, jotka lukevat kirjoja.

Tuossa tuli selitettyä lyhyesti, minkä takia minua ei ole koskaan suuremmin kiinnostanut se, moniko näitä juttuja lukee.  Minua ärsytti se, kun blogger aikoinaan ryhtyi ilmoittamaan lukijamäärästä, koska koin sen painostavan minua suuntaan, jossa ryhtyisin välittämään määrästä laadun sijaan.  Minua ei haitannut kommentointi; ajatus siitä, että aiheet puhuttelivat toisiakin, ilahdutti, mutta se oli bonus tarkoituksen sijaan.  Nämä kirjoitukset ovat minun keinoni pitää itseni järjissäni, ja muistaa, kuka olen, ja kuka haluan olla.  En kirjoita näitä lähtökohtaisesti toisia varten, vaan kirjoitan, koska en voi puhua niistä missään muualla enkä juuri kenenkään kanssa.  Kirjoitan, koska en voi olla kirjoittamatta.

Kirjoittamani blogit ovat se, miltä näyttää, kun kivet huutavat.

14. joulukuuta 2017

Kulttuurinationalismista


Kulttuurinationalismi vai liberaalinationalismi?  Sanan merkityksen ymmärtää helposti nationalistisen vaihtoehtonsa, etnonationalismin kautta.  Toisin sanoen kyse on niin kutsutusta kansallismielisyydestä, joka on luonteeltaan individualistista, ideologista ja tyrmää ajatuksen siitä, että kansakunta koostuisi nimenomaan tietyn geenipoolin porukasta tietyllä tavalla ajattelevien ihmisten sijaan.  Rautalangasta väännettynä kyse on siitä itseään häpeilevästä kansallismielisyydestä, joka sanoo, että "tulkoon vaan, kunhan tekee töitä ja elättää itsensä", ja jolle asiasta puhuttaessa tärkeintä on ettei tule nimetyksi rasistiksi.  Kulttuurinationalisti kun ei ole rasisti.  Rasismi on paha, ja me ollaan hyviä.  Ihmisten tulee elää kunnolla, se on se tärkein juttu.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Kuten edellisestä kappaleesta ilmi käy, on kulttuurinationalismi silkkaa fuulaa - verbaalisti ja kuvallisesti provosoimisestani huolimatta tiedostan, että sen voi ostaa ihan oikeasti ja hyvässä uskossa.  Itse edustin kyseistä kantaa vielä kai tusinan vuotta takaperin enkä luopunut siitä ihan vähällä.  Kuten kaikki itselle tärkeät uskomukset, myös tämä ajatusrusina tarvitsee kovan todellisuuskosketuksen rasahtaakseen rikki.

Kulttuurinationalismi on kehitetty siinä uskossa, että ihmiset olisivat tabula rasoja, vailla sen enempää sisäsyntyisiä ominaisuuksia kuin preferenssejäkään, eikä kyseinen näkemys kestä todellisuuskosketusta.  Suomi ei olisi enää suomalaisten maa, jos tänne tulisi kymmenen miljoonaa ahkeraa ja korkean ÄO:n kiinalaista tekemään töitä.  Sen jälkeen Suomena tunnettu geopoliittinen alue ei olisi missään merkityksellisessä mielessä suomalainen.  Se olisi osa kiinalaista kulttuuripiiriä, eikä kyseinen kulttuuripiiri pidä itsetuhoista toiseuden toleranssia minään arvona.  Olisimme parhaimmillaankin kakkosluokan kansalaisia, vieraita kotonamme.

Toisin sanoen etnonationalismi on ainoaa varsinaista nationalismiaNation on kansa, johon synnytään, ei ideologinen propositio, jonka voi hylätä tai olla hylkäämättä.  Kulttuurinationalismi otti tulta alleen Yhdysvalloissa mahdollistaen myytin kansojen sulatusuunista, ja sitä opetettiin koulussa lapsille pienestä pitäen.  Se myös epäonnistui, koska maahanmuuttajat ja heidän räjähdyksen lailla kasvava määränsä ei sen enempää saanut opetusta, kuin osoitti kiinnostustakaan, kulttuurinationalismia kohtaan.  Se opetti tunnustajansa dodoiksi, jotka eivät kykene sen enempää tunnistamaan kuin puolustautumaankaan niitä vastaan, jotka vetivät kotiinpäin.  Ainoa, jota vastaan kulttuurinationalisti uskaltaa konkreettisesti käydä, on etnonationalisti.

Kulttuurinationalismin ytimessä on uskomus siitä, että omat perheenjäsenet voi korvata joku toinen.  En käytä sanaa "korvata" vahingossa, vaan alleviivaamaan sitä tosiasiaa, että monietnisyyspolitiikan väistämätön seuraus on sosiaalisen pääoman mureneminen ja yhteiskunnan moraalin lasku, mistä seuraa myös valtion sektorin kasvu ja kotoperäisen väestön demografinen hupeneminen.

Siinä, missä periaatteessa on ihan hyvä huomioida (kuten kulttuurinationalistit tekevät) etnisten vähemmistöjen massiivinen yliedustus antisosiaalisessa käyttäytymisessä, kyseiseen asiaan juuttuminen tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei huomaa lumivyöryä, koska on niin keskittynyt tutkimaan pientä plänttiä keltaista lunta.  Antisosiaalinen käytös on toki paha juttu, mutta se ei uhkaa kansan olemassaoloa itseään.  Sen sijaan massamaahanmuutto, koostui se sitten enkeleistä tai perkeleistä, uhkaa.  Nationalisti ei salli kansansa olemassaoloa uhattavan.

Meidän on turvattava kansamme olemassaolo ja suomalaisten lasten tulevaisuus.

8. joulukuuta 2017

Pirunkalautus

Kun ottaa huomioon sen, mitä olen viime aikoina, jopa vuosina, kirjoittanut, on tämä vähän toisentyyppinen teksti.  Se on enemmän linjassa sen pohdiskelun kanssa, mitä blogissa Syvemmältä harjoitin enemmän.  Kyseessä on silti mielestäni tärkeä aihe, ja vaikka puhunkin alusta loppuun itsestäni, voi havainnoissani olla jotain arvokasta muillekin.  Itselleni teksti on tärkeä jo muistutuksen takia.
Kuvahaun tulos haulle eris
Epistä.

Tavallaan ajattelin, että tämän otsikoksi sopisi kurinpalautus, tai mea culpa, tai ajatuksia halveksimisesta.  Kyse on viimeksi mainitusta, mutta kun kyse on yhdestä luonteeni hankalimmista piirteistä, halusin personoida perkeleeni voidakseni ulkoistaa sen viholliseksi, jota tökkiä sanan säilällä, kunnes sappi sen kyljistä vuotaa.  Olen elänyt hämmästyttävän pitkään siinä uskossa, että en todellisuudessa ole mulkku, vaan tulkittu ylimielisyys ja kusipäisyys johtuvat vain siitä, että kuulijat eivät halua kohdata tosiasioita tai sitä, että eivät kykene vastaamaan esitettyihin argumentteihin.  Varmaan on osasyy siinäkin, koska esittämäni argumentit näkemysteni tueksi ovat pääsääntöisesti jääneet vastaamatta.

Kyse on kuitenkin siitä, että minun ilmaisutapani tihkuu halveksuntaa toisia ihmisiä kohtaan, ja havahduin asiaan vasta noin kuukausi takaperin vaimoni kanssa riidellessäni.  Tähän asti olin kuvitellut aivan oikeasti ja sinisin silmin, että olen viaton osapuoli, jonka kimppuun aiheetta käydään ja nimitellään ja syytellään aivan turhaan.  Koin toisten ihmisten olevan älyllisessä alakynnessä, koska heillä ilmeni tarvetta "pistää takaisin", vaikka en huomannut hyökänneeni.  Minulla oli, ja on, erikoinen taipumus nollata toisten ihmisten saavutuksia, tunteita ja muuta näihin liittyvää, jopa ilman syytä.  Ehkä minulla on tarve korostaa omaa erinomaisuuttani tai suojella korkeaa käsitystä itsestäni alentamalla muita silmissäni etteivät nämä muodostaisi minulle uhkaa.  Tämä saattoi olla joillekin ilmeistä, ja asiasta tietämättömyyteni suorastaan käsittämätöntä, mutta nähtävästi ihminen on tositosihyvä jättämään sen pölkyn omassa silmässään huomiotta.  Olen siinä paljon etevämpi kuin luulin.

Hassua koko jutussa on, että en itse huomannut kielenkäyttöäni tai taipumustani ollenkaan.  Osasyynä varmaan on se, että perhe, josta olen lähtöisin, kommunikoi yhtä rikkinäisellä tavalla koko ajan - edelleen.  Pidin sitä normaalina - silloinkin, kun perheenjäsenteni omituiset tölväisyt sattuivat, en tunnistanut hyökkäystä enkä ymmärtänyt, miksi minusta tuntui pahalta.  Kuittasin asian olankohautuksella ja opin tekemään samoin tiedostamattani.  Tällä en tarkoita, etteikö sen taustalla olisi oikeasti ollut alhaisia motiiveja - oli ja on, sen tiedän nyt - mutta en ollut niistä tietoinen.  Ilmaisin halveksuntani ja välinpitämättömyyteni siinä määrin rivien välissä ja niin, että siihen oli vaikea tarttua konkreettisena asiana.  Ihmiset eivät osanneet tarttua siihen tai nimetä sitä, mistä syystä osaltaan he vain löivät hanskat tiskiin suhteeni ja menivät suuntaansa ja minä omaani.

Se ei ole millään lailla hassua, että olen päätynyt maksamaan tavalla tai toisella aika paljon kyseisen taipumuksen takia: se on kostautunut ihmissuhteissani toistuvasti ja olen aiheuttanut paljon haavoja ja mielipahaa ihmisille, joille en olisi moista koskaan halunnut tuottaa.  Mieleeni tulee vuosia takaperin blogin puolella käymäni keskustelu serkkuni kanssa, jonka päätteeksi hän totesi, että ilmeisesti minun tulee esittää jotain blogini lukijoille, joten hän "antaa minun näiden silmissä voittaa" ja jättää keskustelun siihen.  En ymmärtänyt lainkaan mitä hän tarkoitti.  Välimme eivät, yrityksistäni huolimatta, koskaan korjautuneet siihen luottamuksen ja avoimuuden tilaan, jossa ne olivat ennen kyseistä episodia.  Niinä aikoina hän kuunteli minua ja näkemyksiäni ja oli niille avoin, vaan ei ole enää.  Luulen, että tämä on maksanut minulle niin pari- kuin ystävyyssuhteitakin.  Kommunikaationi passiivis-aggressiivisuus on, asiaa paisuttelematta, ollut vähällä maksaa myös perustamani perheen yhtenäisyyden.  Se, että tämä on minun syyni, on katumisen arvoinen asia.  Puhun tässä taipumuksestani ja oppimastani mallista, mutta tarkoitus ei ole tällä vähätellä vastuutani - olen täydessä vastuussa kaikesta, mitä olen tehnyt.  Oma typeryyteni ja ymmärtämättömyyteni ei ole peruste syyttää muita.

Luulin kusipäisyyttäni vain toisten tavaksi ilmaista ylivertaisuuteni älyllisessä mittelössä.  Mielessä ei käynyt, että se oikeasti pitäisi paikkansa.  Niinpä en tehnyt asialle mitään - korkeintaan ajattelin, että vähäänpä näistä on, sekä konkretisoiden että oikeuttaen rivien välissä piileneen halveksuntani.  Ja siitä johtuvat ongelmat kasautuivat ja päädyin tilanteeseen, jossa välit lähestulkoon kaikkiin läheisiini olivat enemmän tai vähemmän tulehtuneet.  Ovat itse asiassa yhä.

Kaiketi kyseessä on klassinen tarina siitä, että dysfunktiot juontavat juurensa lapsuudesta.  Minä ihan oikeasti kuvittelin olevani siihen poikkeus, ja jättäneeni parikymppisenä lapsuuteni painolastin taakseni muodostaessani kuvan siitä, millaiseksi haluan tulla.  Luulin pitkälti siinä onnistuneenikin, mutta en ymmärtänyt sisäistämäni kommunikaatiokulttuurin myrkyllisyyttä, ja sitä, että en oikeasti voi vain päättää, että menneisyyteni on putskliin ja sillä selvä.  Se on käsiteltävä ja ongelmat sekä tunnistettava että kohdattava, jotta ne eivät enää kahlitse minua.

Aviomieheksi ja perheenisäksi kasvamisen myötä olen tavattoman onnellinen siitä, että minä ja vaimoni viimein onnistuimme nimeämään tämän välissämme asuneen riidankylväjän, joka uhkasi tehdä perheemme sisäisestä kommunikaatiosta yhtä mätää kuin se synnyinperheessäni oli.  Nyt tiedän korjata kurssiani ja tehdä parhaani rakentavan kanssakäynnin eteen, jotta minun ja perheeni tulevaisuus näyttäisi toiselta kuin tähänastinen elämäni.  Asian demonisoinnissa on se hyvä puoli, että minun ei tarvitse näin kokea taistelevani "osaa itseäni" vastaan, vaan pikemminkin jotain, mikä estää minua olemasta oma itseni ja eheä ihminen.

Se on ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että joidenkin ihmissuhteiden osalta havahtumiseni ja katumiseni tapahtuu liian myöhään.  Sitä saa surra.

7. joulukuuta 2017

Rehellisyys kahdessa kuvassa

Itsenäisyyspäivän soihtukulkueeseen ilmoitettiin osallistuneen noin 2800 henkeä.
Tori oli täynnä ja paikalla olleiden mukaan jono kiersi vielä korttelinkin.  Kaikki näkemäni kuvat implikoivat enemmän ihmisiä kuin kuvaan urbaaneista syistä mahtui näkymään.
Alpakkahäpeningiin ilmoitettiin osallistuneen noin 5000 henkeä.
Tämän enempää väkeä en löytänyt yhdestäkään tapahtumasta otetusta kuvasta.  Äkkiä vilkaisten ihmisiä on 3-4 sataa.  Ehkäpä yksi takku vastaa ainakin kymmentä suomalaista.

5. joulukuuta 2017

Miten erottaa kristitty kirkkolaisesta?

On olemassa paljon ihmisiä, jotka miettivät sitä, miten voisivat erottaa jyvät akanoista kristityiksi itseään kutsuvien suhteen. Ongelma periaatteessa kattaa kaikki tahot, jotka kutsuvat itseään konservatiiveiksi tai vastaaviksi, sillä hämmästyttävän usein pintaa raaputtamalla löytää nimellisen identiteetin alta aborttia puolustavan homoliittojen ystävän, jolle tärkeintä on, ettei häntä kutsuta rasistiksi.

 https://stevebremner.com/wp-content/uploads/2011/11/391998_805740507857_45602795_37590232_786965908_n.jpg

Koska eron tekeminen kristityn ja sellaiseksi tekeytyvän välillä on tulevaisuutemme kannalta elintärkeä, seuraavilla kysymyksillä voi vähällä vaivalla selvittää vastaajan todellisen karvan.  Käytännössä mikä tahansa kysymyksistä käy, koska vastauksilla on tapana ryppäytyä: kun pahalle antaa pikkusormena jonkin seuraavista, hyvin lyhyen ajan sisään on antanut loputkin.

1. Kuka on lähimmäiseni?
Kirkkolainen huokaisee tässä vaiheessa helpotuksesta ja vastaa onnellisena: "kaikki!"  Kristitty puolestaan on lukenut Raamattua ja tietää, että laupias samarialainen oli vasta kolmas maantierosvojen uhrin nähnyt.  Kaksi kolmasosaa tämän nähneistä ei ollut uhrin lähimmäisiä - ei, vaikka olivat saman kansan arvossa pidettyjä jäseniä.

2. Miten Jeesus suhtautui ulkomaalaisiin?
Kirkkolainen vastaa tähän, että Jumalan silmissä olemme kaikki tasa-arvoisia eikä ole eroa sen enempää miehellä kuin naisella tai kansalaisuudellakaan.   Kristitty Raamattua lukeneena tietää, että Jeesuksessa Kristuksessa ei ole sen enempää vapaata kuin orjaakaan, mutta tällä ei ole mitään tekemistä ulkomaalaisiin suhtautumisen kanssa.  Sen sijaan Jeesus itse vertasi ulkomaalaista, tältä apua pyytänyttä naista koiraan ja kieltäytyi auttamasta tätä (Matt. 15-26).

3. Naispappeuskysymys
Kirkkolaisen mielestä nainen voi olla pappi siinä missä mieskin, onhan nyt sentään 2017.  Raamattua lukeneena kristitty puolestaan tietää, että naisen ei tule johtaa seurakunnassa (1. Kor. 14:34-35).  Tämän lisäksi kristitty tietää myös, että naisvalta on seurausta Herran hylkäämisestä ja siunauksensa menettämisestä (Jesaja 3:12).*

4. Homoliitot
Kirkkolainen toteaa, että kaikki saavat ja voivat rakastaa ketä haluavat.  Kristitty toteaa, että näin on, mutta kyseenalaistaa sen käsityksen, jonka mukaan perverssi, satavarmasti hedelmätön himo on rakkautta.  Se ei ole hyväksi sen enempää "rakastavalle" kuin "rakkauden" kohteelle, toisin kuin se rakkaus, josta Kor. 13:4-13 puhuu.  Rakkauden teko homoseksuaaliksi identifioituvaa kohtaan ei ole hänen perversionsa juhlistaminen, päinvastoin.

Kristinusko on siitä mukava juttu, että sillä on selkeä, konkreettinen sisältö, jonka sisäistäminen ei ole mitenkään erityisen vaikea tehtävä.  Vaikeinta siinä on oman ylpeytensä ja henkilökohtaisten syntiensä tunnistaminen ja tunnustaminen synneiksi ja niiden aito katuminen.  Sen myöntäminen, että joku muu reilun 2000 vuotta sitten tiesi totuuden oikeasta ja väärästä paljon paremmin kuin me tänä päivänä.  Nöyryyden oppitunti on, paitsi usein se tarpeellisin, myös se kaikkein vaikein.  Kirkkolainen ei ymmärrä siitä mitään.

*Tähän liittyen voisi aiheellisesti kysyä: miten voin äänestää Laura Huhtasaarta presidentiksi, onhan hän nainen ja presidentti valtion päämies?  Vastaukseni on, että kulttuurisessa sodassa naiset ovat hyödyllisempi ase kuin miehet, ja tällöin nainen sopii erinomaisesti keulakuvaksi.  Jos mietitään oikeutta, totuutta, rakkautta ymv. ja näitä ilmentävää taidetta, ovat ne kaikki kuvattu naisiksi, joiden puolesta miehet taistelevat.  Samalla tavalla presidentti on tänä päivänä erityisesti kulttuurinen keulakuva, varsinaisen vallan ollessa hallituksella ja erityisesti pääministerillä.  En pidä naispresidenttiä siis itsessään osoituksena naisvallasta - sen sijaan feministien pillin mukaan tanssivaa eduskuntaa ja hallitusta pidän.