Pages

30. tammikuuta 2017

Järki ja politiikka

On ihmisiä, joita on jo pidemmän aikaa tuskastuttanut se, minkä takia poliittisessa keskustelussa ei nykypäivänä ole järkeä.  On nähty kaiken maailman feminismit, uhrihierarkiat ja viimein suorastaan tribalistiset identiteettipolitiikat.  Milloin aletaan puhua asioista?  Allekirjoittanut mietti niitä myös joskus, mutta tietää vastaukset.
Ensimmäinen ymmärrettävä asia on se, että nykypäivän politiikassa enemmistö päättävistä (äänestävistä) ihmisistä on naisia.  Naiset eivät pääsääntöisesti käsittele asioita yhtä lailla järkilähtöisesti, vaan esimerkiksi kun nainen näkee hiiren, hän hyppää tuolille kirkumaan, kun mies puolestaan kehittää ja toteuttaa suunnitelman, jolla hiirestä päästään eroon.  Jos nainen haluaa hiirestä eroon, hän vetoaa siihen, että mies tekee asialle jotain.  Ja mieshän tekee.

Mekanismi, jolla ylläoleva toimii, on opettanut vuosituhansien aikana naiset sellaisiksi, että he osaavat manipuloida miehiä emotionaalisella tasolla.  Mies kykenee helposti suhtautumaan objektiivisesti lähestulkoon mihin tahansa muuhun paitsi naisiin.  Tämä johtuu siitä, että miehet tarvitsevat naisia, ja saavat palkkioksi Darwin awardin jos kokevat, etteivät tarvitse.  Tästä syystä miehillä on vahva motiivi miellyttää naisia ja toteuttaa heidän tahtonsa.  Tästä syystä miehelle on myös kehittynyt heikkous feminiinistä manipulaatiota kohtaan.  Molemmat sukupuolet ovat hyvin kiinnostuneita naisen emotionaalisesta tilasta.  Kumpikaan sukupuoli ei ole kiinnostunut miehen emotionaalisesta tilasta.

Naiset pääsääntöisesti tietävät, ettei heidän miehistään ole heille mitään uhkaa.  Tänä päivänä varsinkaan, kun naisen takana seisoo aina Valte, valmiina viemään mieheltä sekä perheen, jälkikasvun että rahat, jos tämä ei satu naista miellyttämään.  Tästä syystä naiset vievät ja miehet tottelevat.  Ja kun politiikka ei ole enää miesten juttu, ei sillä ole enää väliä, mikä on järkevää maan ja kansan tulevaisuutta ajatellen.  Sillä on enää väliä, mitä naiset haluavat.  Ja naiset haluavat, että miehet täyttävät heidän tahtonsa, eivätkä he pyydä sitä järkisyillä.

Kun järkevä ihminen ja emotionaalisesti aggressiivinen ihminen kohtaavat, jälkimmäisellä on tapana voittaa, koska hän pääsee toimimaan vahvuusalueellaan ja ensimmäinen ei pääse.  Tämä johtuu siitä, että sosiaalisina eläiminä aggressio, uhka, voimakkaat tunteet ymv. aiheuttavat stressihormonin eritystä, mikä kaventaa ihmisen kykyä tietoiseen toimintaan.  Tuloksena on fight or flight-reaktio, mikä pudottaa aivojen toimintakapasiteetin primitiiviselle tasolle, jossa asioita ei kykene käsittelemään abstraktisti tai järkevästi.  Samasta syystä esimerkiksi stressaantunut opiskelija ei pysty oppimaan mitään.

Ja koska mies on tänä päivänä paljon riippuvaisempi naisen tahdosta kuin toisinpäin, lopputulos on, että mies joutuu toimimaan emotionaalisella fight or flight-stressialueella käytännössä aina kun konflikti tulee, mistä syystä se flight tulee valittua ja samalla taattua, että draama ei ihan lähiaikoina lopu.

Tämä näkyy politiikassa siten, että ihmisten emotionaalisia nappuloita painellaan, kunnes päästään pois järkevästä keskustelusta ja hysteerisen itkemisen ja huutamisen tilaan.  Tällöin se, joka huutaa kovimmin ja välittää muista kaikkein vähimmin, voittaa.  Tästä syystä marxilaiset ideologiat jälkeläisineen eivät ole koskaan yrittäneet voittaa järkikeskustelua.  Niiden modus operandi on pelata identiteettipolitiikkaa, luoda me vastaan sortaja-asetelma, joka itsessään tekee asiakeskustelun mahdottomaksi.

Nyt tiedämme, minkä takia ihmiset eivät käy asiakeskustelua politiikasta puhuessaan.  Kun identiteetit taistelevat, järki vaikenee.  Tästä syystä #altright on ja tulee olemaan voittava suhtautumistapa: se yhtäältä halveksuu avoimesti kaikkia vihollisiaan, toisaalta hyökkää myös avuttomien ja sellaisiksi tekeytyvien kimppuun.  Se ei piittaa toisten mielipiteistä eikä pyytele tekemisiään anteeksi.  Se tarjoaa identiteetin ja kukoistaa vastakkainasettelussa eikä vierasta tilanteiden eskaloitumista.  Se on mitä tulevaisuutemme turvaaminen tänä päivänä vaatii.

Asiakeskustelun aika alkaa siitä hetkestä, kun identiteettien taistelu on ohi.

20. tammikuuta 2017

Uskosta väkevä

Olin aikoinani vahvasti sitä mieltä, että kristinusko on heikkojen ja heikkouden uskonto.  Totta siinä on sen verran, että se kyllä tarjoaa lohtua sille, jolla on elämässään vaikeuksia, joiden ylittämiseen omat keinot eivät riitä.  Tästäkin tosin suora seuraus on se, että se vahvistaa niitä, joilla menee heikosti, parantaen näiden mahdollisuuksia selviytyä kohtaamistaan haasteista.  Suurin osa heikkoutta koskevasta kritiikistä kuitenkin hyökkää tiettyjä raamatunlauseita vastaan.  Olen aikaisemminkin käsitellyt aihetta jonkin verran, mutta nyt pureudutaan juuri tähän heikkouden kysymykseen.

Tunnetuin "heikkouteen velvoittaminen" joka Raamatusta löytyy, lienee vuorisaarnan henkilökohtaisen koston kieltävä pätkä.  Siinähän sanotaan, että älä tee pahalle vastarintaa ja joka lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.  Taannoin jo kerroin, että lyönti oikealle poskelle tapahtuu yleensä kämmenselällä ja on täten loukkaus, ei henkeä ja terveyttä uhkaava hyökkäys.  Pahalle vastarintaan asettumisella kyseisessä kontekstissa tarkoitetaan egonsa ruokkimista henkilökohtaista kostoa hakemalla ja täten oman ylpeytensä voittamista.  Toisin sanoen: kun pahalle pistetään vastaan, sitä ei tehdä siksi, että kokee tulleensa väärin kohdelluksi.  Pahalle pistetään vastaan siksi, että se on pahaa.  Opetus vahvistaa kuulijaansa muistuttamalla tätä oman egonsa voittamisen tärkeydestä.  Sen tarvitsee puolustautua, jolla on varteenotettava, oikeasti uhkaava vastustaja.

Todettakoon, että jotkut emaskuloidut hiiret ovat sitä mieltä, että heidän ei tarvitsekaan kyetä puolustautumaan tai puolustamaan ketään missään tilanteessa.  Kuitenkin se, että valitsee hillitä itsensä, vaikka voisi vääntää vastapuolen solmuun, on kokonaan toinen asia kuin se, että on hillitsevinään itsensä, koska ei uskalla tehdä mitään.  Ensimmäisen motiivi on tehdä oikein - jälleen voiman tunnusmerkki - jälkimmäisen pelko, mikä puolestaan kielii heikkoudesta.

Toinen huutavaa vääryyttä edustava raamatunlause on se, jossa todetaan, että joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt tämän kanssa aviorikoksen.  Tyypillinen tulkinta kun on, että himolla tarkoitetaan tässä sitä, että on fyysisesti terve mies ja tuntee fyysistä vetoa viehättävän näköistä naista kohtaan.  Samaa kohtaa käytetään käsikassarana myös, kun halutaan väittää Raamatun olevan seksuaalikielteinen.  Himoitsemisella kuitenkin tarkoitetaan ihan oikeaa tahtoa tehdä aviorikos.  Kuten muutenkin raamatullisen moraalin kohdalla, intentio, se mitä sydän sanoo, on se oleellinen punnittava tekijä.  Raamatunkohdan pointti osuu siihen, että vaikka olisi kyvytön toteuttamaan aviorikosta olemalla esimerkiksi luotaantyöntävä, ei se ole vielä kerro mitään siitä mitä henkilö tekisi tilaisuuden osuessa kohdalle.  Jälleen huomaamme, että kehotus tähtää sisäiseen voimaan, vastuuseen ja moraaliseen suoraselkäisyyteen siinäkin tilanteessa, jossa mitään ulkoista estettä haureudelle ei olisi.  Se ei ole vahvuutta, että ei pysty toteuttamaan aviorikosta.  Se on, että ei toteuta, vaikka pystyisi.  Siitä asiassa on kyse.

Kolmas mielikuva kristityistä heikkouden uskontona ovat testosteronia uhkuvien sankarihahmojen puute.  Totta onkin, että kristinuskon pääasiallinen sanoma ei ole "väkivalta lopettaa vittuilun", ja Jeesus käskee Pietaria laskemaan aseensa tämän leikattua roomalaiselta korvan irti.  Kuitenkin kyseinen kohta painottaa sitä, että Jeesus olisi tarvittaessa laulanut vihollisensa suohon, mutta valitsi olla tekemättä sitä, koska hänellä oli henkeään ja terveyttään tärkeämpi tehtävä suoritettavana.  Mahdollisuus tehdä kyseinen valinta kielii voimapositiosta.

Neljäs kuuluisa indikaattori heikkoudesta ovat marttyyrit, jotka alistuivat kuolemaan uskonsa vuoksi väärämielisten käsissä, ja joiden toimintaa pidetään kristinuskossa esikuvallisina.  Oliko marttyyreissä esikuvallista se, että heillä ei ollut keinoja fyysiseen vastarintaan vihollisen väkivaltakoneistoa vastaan?  Ei.  Marttyyreissä oli esikuvallista se, että vaikka heidän vihollisellaan oli valta ja aikomus tappaa heidät tuskallisin tavoin, he eivät alistuneet tämän väkivallan uhan edessä eivätkä uhranneet sieluaan säilyttääkseen nahkansa.  Marttyyrien esikuvallisuus on heidän henkisessä voimassaan, ei fyysisessä avuttomuudessa.

Tämän lisäksi voimme lopuksi huomauttaa sellaisen asian, että vaikka seurauksiin vetoaminen on muodollisen logiikan mukaan argumentaatiovirhe, antoi Jeesus meille nyrkkisäännöksi kehotuksen tunnistaa puu hedelmistään.  Se, mitä tänä päivänä avoimesti halveksutaan heikkouden uskontona, lähti yhdestätoista pelokkaasta miehestä, vastassaan koko maailman voimakkain imperiumi kukoistuksensa huipussa.  Kristinuskoa vastaan on ollut sen alusta asti koko maailma.  Silti se on voittanut, kerran toisensa jälkeen.  Ja vaikka kristinuskoa on yritetty tappaa ja tuhota kerran toisensa jälkeen, Kristuksen itsensä lailla se ei suostu pysymään haudassa.

Paradoksaalista kyllä, niin sanottujen herooisten uskontojen kannattajat usein kiroavat kristittyjen epäreiluutta ja miekkakäännytystä syynä uskontonsa häviämiseen, vaikka nimenomaan voiman mittarilla nämä osoittautuivat tällöin vaihtoehtoaan heikommiksi.  Se sinänsä on totta, että fyysisesti ylivertaisia ja hyvyyden puolesta taistelevan voiman perikuvina toimivia kristittyjä ei Raamatusta löydä, vaan niitä varten on katsottava pyhimysten suuntaan.



Ja kuten viikinkipakana the Golden One väkevästi todistaa, kristinusko teki meistä vahvoja.  Kaikki nyky-yhteiskuntaa vaivaavat heikkoudet ovat suoraa seurausta kristillisten hyveiden hylkäämisestä ja siitä uskottelusta, että synniksi Raamatussa määritelty ei todella olisikaan oikeasti pahaa ja harjoittajalleen tuhoisaa.  Nykyihminen on pääsääntöisesti heikko sisältä ja ulkoa ja hänen herrojaan ovat hänen paheensa.  Niitä kristinuskon hylänneitä, jotka myyvät heikkoutta ja itsetuhoon johtavaa politiikkaa ratsastaen kontekstistaan irti revityillä raamatunlauseilla ja niiden luovalla väärintulkinnalla, voi hyvästä syystä kutsua susiksi lampaiden vaatteissa.

Kristinusko ei ole heikkouden uskonto.  Se vain vaatii enemmän voimia kuin haluamme antaa, mistä syystä meillä on motiivi löytää siitä juuri ne viat, joista emme itsessämme pidä.

2. tammikuuta 2017

Liittolaisista ja Odinin kutsusta

 
Kristittynä olen siinä mielessä kaiketi aika erikoinen tapaus, että en ole oikeastaan koskaan suuremmin perustanut siitä.  Minua ei puhuttele Lähi-itä tai roomalaisen kulttuuripiirin kaakkoinen periferia enkä ole kovinkaan kiinnostunut juutalaisten historiasta.  Suonissani virtaa pohjoisen veri, ja erityisesti viikinkien jumalat edesottamuksineen ovat vedonneet allekirjoittaneeseen.  Olen sitä mieltä, että vaikka olemmekin valtavassa kiitollisuudenvelassa kristinuskolle ja kreikkalais-roomalaiselle perinnölle, en pidä sattumana sitä, että kolmanneksi Lännen peruspilariksi on nimetty germaanisten barbaarien traditiot.  Olen aina arvostanut voimaa ja anteeksipyytelemätöntä miehisyyttä, ja ateistivuosinani näin kristinuskon sisimmässä liian paljon heikkoutta, jotta olisin voinut edes harkita sen totuusarvoa.  Olisin ollut hemmetin mielelläni Odinin ja Thorin nimeen vannova viikinkibarbaari.

Olen kuitenkin kristitty, vaikka en koe siihen samaa vetoa.  Olen kristitty, koska uskon, että sen sanoma on tosi.  C. S. Lewisin ja joidenkin muiden lailla uskon, että monet pakanalliset uskot ja tarinat tavoittelevat samoja totuuksia, jotka pääsevät kristinuskossa oikeuksiinsa.  Pakanalliset hyveet ovat aitoja ja oikeita hyveitä.  Hyveet tekevät meistä käytäntöön sovellettuina vahvempia ja suurempia, poistaen heikkouksiamme ja hiovat potentiaalimme huippuunsa.

Siinä, missä monen pakanallisen uskon sisältä löytää paljon pieniä totuuksia, jotka sinällään ovat arvokkaita, typistyy niiden metafyysinen sanoma kuitenkin kulttuuridarwinistien usein toistamaan ja vaikeasti voitettavaan mantraan: might makes right*.

Kristinuskon ilmoittama totuus myöntää kaiken edellisen, mutta keikauttaa mantran ympäri: kristinuskon metatotuus elämästä kuoleman rajapyykin tällä puolella, totuus pienten totuuksien taustalla, onkin right makes might.  Ensi alkuun se ei kuulosta kummoiselta, mutta käytäntöön sovellettuna sillä on valtava vaikutus.  Vahvin meistä voi ajatella, että hän voi ryhtyä elämään kuin pellossa ja hyväksyä itsessään tapahtuvan rappion, koska on vahvin.  Ainakin toistaiseksi.  Kun metatotuuden ymmärtää, tajuaa, että teemme valinnan joka hetki, ja suunta on joko ylös- tai alaspäin.  Sekä itseämme että läheisiämme kohtaan.  Piittaamattomuus ja ylenkatse kostautuvat ennen pitkää.

The Golden One totesi, että kristinusko historiallisesti oli asia, joka teki meistä vahvoja.  Se totuus on luterilaisen perisynnintunnon ja erityisesti jälkikristillisen maailmantuskan musertavan painon myötä jäänyt unholaan.  Olemme keskittyneet niin voimakkaasti siihen, että olemme paskasakkia, että eläminen on mennyt monella kristityllä nöyristelyksi.  Ja se nöyristely on syy sille, minkä takia kristinuskolla on heikkouden ja valheen kaiku.

Seuraavassa kirjoituksessani palaan aiheeseen toiselta kantilta: käyn läpi sitä, miten elämäänsä kristityn tulisi elää, ja miten asioihin suhtautua.  Puhun siinä myös vähän siitä, mitä pidin kristinuskon heikkouden ilmenemismuotoina ja miten oikaisin väärät käsitykseni.  Jos jollakulla on antipatiaa kristinuskoa kohtaan tai näkee sen heikkouden ja valheen myynniksi vailla todellisia meriittejä, tai jopa halveksuu sitä, pyydän listaamaan syitä kommenttiosioon.  Vakaa aikomukseni on kohdata niistä jokainen bona fide ja vastata niihin parhaan kykyni mukaan.

*Kyseinen opetus on kai alkujaan lähtöisin Aisopoksen eläinsaduista.