Pages

17. lokakuuta 2016

Armeija ja miehen identiteetti


Aikoinaan Ruukinmatruunan blogissa oli paljon puhetta asepalveluksesta, jota 'matruuna vastusti valtavalla vimmalla.  Tuolloin näkemyksessä häiritsi allekirjoittanutta se, että kyseessä oli nimenomaan vimma.  Hänellä oli joitain homo economicus-henkisiä argumentteja asepalvelusta vastaan, mutta hän ei ymmärtänyt armeijasta sen enempää kuin miehenä olemisestakaan.  Hänelle asepalvelus oli ja taitaa yhä olla vain orjuutta ja aivopesua, ei mitään sen kummempaa.  Hänelle asepalvelus turmelee ihmisen identiteetin, oikeustajun ja sielun.  Hän tuskin on näkemyksineen yksin.  Hän on myös väärässä.

Asepalvelus on hieno sana, ja sillä on kaksi puolta.  Ensimmäinen on se, että asevelvollinen tekee palveluksen maalleen ja hänestä tulee osa veljeskuntaa, jonka velvollisuus on tuhota maahantunkeutujat.  Hänestä tulee sisäpiiriä, mies, jolla on vastuu.  Mutta se toinen puoli, mistä harvat tulevat mitään puhuneeksi, on luonteeltaan esoteerisempaa laatua: armeija antaa miehelle identiteetin.  Se tekee hänestä kokonaisen, olettaen, että hän ei sitä vielä ole.

Mies, jolla ei ole mitään itseään suurempaa, jonka puolesta taistella ja tarvittaessa jopa kuolla, on puolikas.  Ronin.  Eksyksissä.  Syrjäytynyt ja mitätön.

On tietysti totta, että identitettinsä voi rakentaa monista aineksista, ja että armeija ei ole siinä mielessä välttämätön.  Kuitenkin totuus on, että parikymppisillä jannuilla ei yksinkertaisesti ole mitään meriittejä tilillään.  He eivät tiedä keitä he ovat eikä heillä ole kokemusta reaalimaailmasta tietääkseen mitään paikastaan siinä.  Armeijan käyneet ovat tässä suhteessa poikkeus: he tietävät, keitä he ovat, ja heillä on meriitti ja vastuu.  Ja siksi he seisovat selkä suorassa eivätkä koe, että aivan kaikki vastoinkäymiset elämässä ovat suora uhka heidän identiteetilleen ja ihmisarvolleen.  He uskaltavat panna itsensä likoon.

Kyllä, se on miehen koulu.  Armeijasta tulee ulos paljon vähemmän syrjäytyneitä häviäjiä kuin mistään vaihtoehdostaan.  Poika menee sisään, mies tulee ulos.  He eivät sillä täydellisiksi muutu, ja heille se voi muodostua väärällä tavallakin pyhäksi, mutta ennen kyseistä kokemusta hyvin harvalle heistä mikään oli pyhää.  Naisten päästäminen armeijaan oli pyhäinhäväistys; profaani larppi aiheesta kyllä hei mekin pystytään vaikka ei tajuta mitä tehdään tai miksi, joohan? Valhe siitä, että nainen olisi taistelija, mitätöimään miehen oikeutta ja velvollisuutta, kusemaan sen päälle.  Naiset armeijassa tekevät armeijasta vitsin.

Ruukinmatruuna ei ole mies.  Hän ei ymmärrä miehuutta.  Miehuudessa on kyse konflikteista ja niissä menestymisestä.  Mies on määritelmällisesti voittaja.  Armeija on konfliktin paikka, ja tehtävä on embrace the suck and grow a pair.  Vastassa ovat oma ego ja heikkous.  Jos mies ei uskaltaudu konfliktiin ja kukoista, hän ei ole mies.  Ja kaikki sen tietävät.  Nainen ei välttämättä ymmärrä, miksi tämä miehuus on miehelle niin tärkeää.  Yhtä lailla nainen ei voi hyväksyä miestä, jolta miehuus puuttuu.

Armeija ei ole ainoa, eikä välttämättä kaikille paras, keino kasvaa mieheksi, mutta se on yksi hyvä sellainen.  Se on myös yhteiskunnalle välttämätön instituutio muodossa tai toisessa: se, joka ei pysty tai halua puolustautua, tulee niiden jyräämäksi, jotka haluavat tämän resurssit.

15. lokakuuta 2016

Ideologioiden aika on ohi

Otsikon väite lienee aika monen silmissä erikoinen: eikö edelleen ole tärkeää, missä määrin totalitaarinen yhteiskunta on ja ollaanko vapauden vai sosialismin asialla?  Lyhyt vastaus kysymykseen on, että on.  Kysymys on kuitenkin väärä.  Se, minkä ideologian pohjalta yhteiskuntaa pyöritetään, on toki tärkeää, mutta se ei ole tärkeintä.  Tämä johtuu siitä, että nyt uhattuna ei ole vain elämäntapa vaan itse olemassaolo.  Ja koska ilman kansaa ei ole yhteiskuntaakaan missään merkityksellisessä mielessä, on se kysymys ensi sijalla.

Tai kuten joku toinen sanoi: meidän on turvattava kansamme olemassaolo ja valkoisten lastemme tulevaisuus.

Olemme siirtyneet pitkästä ideologisen politiikan ajasta identiteettipolitiikan aikaan, jossa jokainen heimo vetää omiensa puolta ja toimii käytännössä yhtenä blokkina.  Kuten juutalaisten historia osoittaa, sillä voi päästä pitkälle etenkin sellaisissa yhteiskunnissa, joissa muut eivät pelaa samaa peliä*.  Länsimainen moraaliuniversalismi ja kielto vetää oman kansan suuntaan oli roomalaiskatolisen kirkon peruja varhaiskeskiajalta, ja tuskin ihan sattumoisin ainoa kirkollinen (vaan ei kristillinen) jäänne, jonka takana länsimainen intelligentsia edelleen seisoo.

Universalismin pahin (todellisuudessa ainoa) puoli on se, että se atomisoi kannattajansa totaalisesti.  Olemalla "kaikkien puolella" on käytännössä korkeintaan itsensä puolella, ja sitäkin vain puolella perseellä.  Identiteettimme määrittelee, keitä olemme.  Olemmeko merkittävä osa perhettä vai mitätön osa miljardeista?  Tribalisti on ensimmäinen, universalisti jälkimmäinen.  Ja koska universalisti ei ole kenenkään puolella ja kukaan ei ole universalistin puolella - sillä kaikki halveksivat puolikasta ihmistä vailla oikeaa identiteettiä - hän tarvitsee puolelleen valtion.

Tribalismi ei tosin tarkoita kategorista "kaikki suomalaiset ovat ystäviäni" -asennetta, joka on liian abstraktia tarkoittaakseen mitään, vaan sitä, että aivan kaiken poliittisen toiminnan tulee tähdätä Suomeen suomalaisten maana, jonka menestys on suomalaisten itsensä käsissä.  Kun tämä on tavoite, voi luottaa varauksettomaan tukeeni sen tavoittelussa, oli sitten sosialisti tai libertaari.

*Tämä selittää juutalaisten suhteettoman suuren edustuksen länsimaisten yhteiskuntien eliitissä verrattuna vastaavan tai korkeamman älykkyystason ryhmiin.