Ylpeyteni

Olen ylpeä, siis nimenomaan siinä väärässä mielessä.  En niinkään sillä tavoin, että tietoisesti ajattelisin olevani toisia ihmisiä parempi ihmisenä, vaan luullakseni siksi, että muut ihmiset antavat minulle syyn pitää rahkeitaan jonkin asian suhteen vähäisinä.  Tämä tietysti on täysin sama asia kuin se, että pidän itseäni heitä parempana ainakin älyllisellä tasolla.  Varmaan muutenkin alitajuisesti, koska en tiedä näistä ihmisistä mitään, vaikka todella koen, että en ole kovin hyvä ihminen.  Toisaalta taas on vaikea olla huomaamatta sitä, jos jonkun ihmisen ajattelu on tietyn asian tiimoilla erittäin pinnallista ja rakentuu pelkän retoriikan varaan.

Kuinka siis välttää ylpeyden ja erinomaisuudellaan elvistelyn sudenkuoppa?  Meikäläisellä ei ole tähän valmiita vastauksia, mutta pohtiessani kysymystä mieleen nousi yksi aika ilmeinen asia: älä tarjoa näkemystäsi, jos sitä ei kysytä.

Harva asia on ärsyttävämpää, kuin ihminen, joka toitottaa omia, mielestään parempia, ideoitaan ihmisille, jotka eivät ole niitä valmiita tai halukkaita kuuntelemaan - tämä on sikäli vaikeaaa, koska ilmeisestä normista poiketen olen halukas kuulemaan omistani eriäviä näkemyksiä.  Normaalissa elämässä tuputtamattomuus ihan hyvin sujuukin, somessa huonommin.  Jotenkin allekirjoittaneen silmiin vaikuttaisi siltä, että some on olemassa nimenomaan tällaista kommunikaation väärinkäyttöä varten.

Luulen, että olen opetellut, enimmäkseen internetin kautta ihmisten kanssa keskusteltuani, vääränlaisen keskustelukulttuurin.  Olen aina ollut kaveri, joka ikään kuin laittaa näkemyksensä tulilinjalle, nähdäkseen, mihin niistä on.  Tarkoitus on ollut päästä eroon ilmeisimmistä ja typerimmistä ajatusvirheistä ja hyvä keinoa hioa ajatteluani.  Ongelmana toimintatavassa on hyvin pitkälle se, että se toimii: asettamalla anteeksipyytelemättömän näkemyksensä esiin sille kyllä saa kritiikkiä, ja näkemyksen kestävyyttä pääsee tarkastelemaan syömmensä kyllyydestä.  Näin fundamentaalia ongelmaa, tunkeilevaa ja helposti väittelyyn johtavaa keskustelutapaa, ei tule korjanneeksi, vaan pikemminkin sitä ruokkii.  Skolastiikka ei sovi kuin skolastikkojen keskelle.

Miten tästä eteenpäin?  Eivät ihmiset tule kyselemään minulta näkemyksiä mistään, mistä olen kiinnostunut puhumaan.  En luultavasti edes osaa ilmaista itseäni muuten kuin aggressiiviseen sävyyn.  Lieneekö tässä sitten kyse siitä pelosta, että joutuu pitämään turpansa kiinni tästedes jatkuvasti?  Ehkä.  Voi olla, että torjuntaa peläten ennakoivasti torjun muut huomaamatta, että teen sitä.

Luullakseni minun keskeisin tehtäväni on nyt opetella myötätuntoa, ihan aitoa sellaista, kanssaihmisiäni kohtaan, olivat heidän näkemyksensä ja ongelmansa minun silmissäni miten typeriä hyvänsä, ja myötäelää sen sijaan, että tarjoaisin pyytelemättä todellisuuskosketuksia niitä kaipaamattomille.  Se myötätunto voisi olla tehokasta myrkkyä ylpeydelleni, koska uskon sen syntyvän nimenomaan emotionaalisesta etäisyydestä toisiin ihmisiin.

Neekerifetissi

Fetississä on kysymys jonkin maailman asian tai esineen palvonnasta.  Ei liene suurikaan salaisuus, mikä on palvonnan kohde neekerifetisisteillä.  No se on tuo Afrikan ihme eli neekeri.  Näiden ihmisten mielestä se, mitä mieltä neekerit mistäkin ovat, on Maailman Tärkein Kysymys, koska jos se ei ole, on vääräskoinen tai siis rasisti, ja rasismi jos mikä on synneistä suurin, koska olihan Jeesuskin rasisti.

Polvistumme teille ja sitten imemme teidän tikkareita

Tietysti totta on sekin, että kun ihminen ottaa asiakseen fetisisoida jonkun, hän esineellistää ja välineellistää tämän ja uskottelee itsellään olevan vallan joko suoda tai ottaa pois tältä jotakin vaikka mitään konkreettista kykyä tähän ei olekaan.  Tämän looginen seuraus on se, että neekerin jalustalle nostava ihminen kuvittelee, että hänellä on valta tuhota tai korottaa tämä jalo villi ja hän uskoo todella olevansa tässä mielessä jonkin sortin jumala.

Toisin sanoen: jos tunnet tarvetta julistaa, että Black Lives Matter, tosiasia on, että lähtökohdastasi käsin ne eivät toudellakaan matter, ja koko homman funktio itsellesi on ylpeytesi ja omahyväisyydentunteesi ruokkiminen.

BLM-hysteria on sikäli hirveän hyvä tarkastelun kohde, koska se osoittaa antikristillisyyden keskeisen pointin kaksinkertaisesti:

1) Jumalan hylännyt uskoo mihin tahansa, harva jos yksikään järkeen ja totuuteen (ovathan nämä Jumalasta lähtöisin)

ja

2) Jumalan hylännyt haluaa uskoa itse olevansa Jumala, ja määrittää oikean ja väärän haluamallaan tavalla.

Heidän uskonnossaan ei ole kyse hyvyydestä, kauneudesta saati totuudesta.  Se on perverssiä fetissin ja oman egon palvontaa vailla järkiperusteita kummallekaan.

PS. Olisi hauska luetuttaa tämä sadalla ihmisellä ja katsoa, moniko kuvittelee kirjoituksen olevan rasistinen, vaikka en sano neekereistä tekstissä yhtään mitään.

Pikkusormi (Twexit II)

Nähtävästi tiliäni ei enää avata. Kuten todettua, se on vähän epätavallinen siunaus, mutta hyödyksi silti. Ymmärtääkseni meikäläisen raportoinut henkilö on Helsingissä elävä somalitaustainen "nuoriso-ohjaaja", joka varmaankin ohjausta varten kärttää 8-vuotiailta puhelinnumeroita. Merkillepantavaa on, että tweetti, josta tilini lukittiin, on merkittävästi miedompi, kuin esimerkiksi ne twiitit, joissa totean, että soisin näkeväni pedofiilit ristiinnaulittuna ja tulessa. Vähän asiaa hunttailtuani tajuan, miksi. Kyse on siitä kuuluisasta pikkusormesta paholaiselle.

Kun valittiin kohteeksi näyttelijän leffareplan siteeraus, vieläpä väärin perustein, kelattiin, että kynnys poistaa tweetti olisi mahdollisimman alhainen. Eiväthän kyseessä edes ole omat sanani, joten miksi heittäytyisin hankalaksi moisen pikkuasian takia, vaikka sillä ei ole edes kummoista emotionaalista arvoa?  Kuka voisi olla niin pikkumainen?  Sillä saataisiin suostumus ja hyväksyntä, jotta seuraava tapahtuisi, ja jotta kynnys poistua dopamiinilypsykoneesta nousisi - onhan sen eteen siinä vaiheessa jo uhrattu.  Uhrauksen mukana alkaisi itsesensuuri, koska arvokaaksi mielessä kasvanutta alkaa suojella.

Se vain, että totuus ja rehellisyys ovat minulle arvokkaita jo nyt, ja olen valmis uhraamaan niiden eteen aika paljon enemmänkin kuin Twitter-tilin.

Vainoharhaiseltahan tällainen helposti kuulostaa, mutta olen siinä uskossa, että kaikkia, jotka erehtyvät puhumaan välillä totta kyseisessä mediassa, kohtaa samankaltainen tilinlukinta ennemmin tai myöhemmin. Näin ollen asiassa tuskin on mitään ihmeellistä ja media toimii juuri kuten sen on tarkoitettukin.  Se tietty on oma juttunsa, että pelkällä algoritmilla voi olla vaikea etsiä näitä pikkusormia, joita nykimällä yrittää voittaa suostumuksen.  Toisaalta taas tweetti oli englanniksi, joten kuka tahansa koulutettu Pajeet kykenee homman hoitamaan.

Kataluuden kytevä siemen vain vesittyy sillä, että en ryhdy pelaamaan heidän peliään.  Tässä näkee ihan etsimättäkin perinteisen houkuttelutarinan taustalla. Kyllä, tämän johdosta olen alustan ulkopuolella, mutta arvasin tänne päätyväni joka tapauksessa ennen pitkää. Joitakin tweettejäni ajatellen on hämmästyttävää, että siinä meni näinkin pitkään.

Eteenpäin!

edit 8.6.2020:  Kappas, nyt ovat jyränneet koko tilin valehtelunsa myötä.  C'est la vie.

Peritty ja keksitty kulttuuri

Olen toisinaan puhunut jotain uuspakanoista, etnouskovaisista ja mitä näitä nyt on.  Yleensä ottaen, muistaen, että nämä kaverit vastustavat sitä kulttuurista mätää, jonka tunnistavat, pidän näitä heppuja sinänsä hyväntahtoisina ja enemmän oikealla kuin väärällä puolella.  He ovat niitä tyyppejä, joiden mielestä suomalaisten tulisi uskoa Väinämöiseen ja Tapioon, tai sitten viikinkijumaliin, koska usko näihin kuuluu verenperimään, vaikka kukaan ei näihin tänä päivänä uskokaan, edes elinikäisen yrittämisen jälkeen.  Nämä ihmiset uskovat identiteettiinsä ja uskovat, että tämä uuskeksitty ja alkuperäistä viisivuotiaan poliisia leikkivän innolla apinoiva leikkiusko olisi kiinteä osa autenttista, omaa identiteettiä.

Ongelmana tässä identiteettiuskossa on se, että se apinointi ja lapsekas into eivät ole ainoat lapselliset asiat, jotka siihen liittyvät.  Koska kyseiset uskot, siinä määrin kuin niihin koskaan uskottiin, ovat olleet mullan alla vuosisatoja, eikä näistä kulttuureista materiaalisen jäämistön ja kristittyjen keräämien materiaalien lisäksi ole mitään tietoa, kukaan ei tiedä, miten näihin asioihin uskottiin.  Lopputuloksena on, että uuspakanuutta ei edes voi olla olemassa ilman, että keksitään sen keskeinen sisältö oman pään sisältä, ihan samalla tavalla kuin poliisileikissäkin.  Lopputuloksena on partaukkoja ja miehistä voimaa ihasteleva "uskonto", jonka opinkappaleet ovat yksi yhteen jälkiprotestanttisen "otetaan kristillinen moraali miinus ne mistä mä en pidä"-leikkiuskon kanssa.  Ja niin joo, mukaan on sitten lisätty se pakollinen etnoelementti, että se voi olla osa etnoidentiteettiä.

Miksi minä siis käyn "omia" vastaan, vaikka näiden lapsus on sinänsä harmiton lapsen tasolle jääminen henkisen elämän puolella?  Syitä on kaksi, ja näistä molemmat ovat keskeisiä.

Ylpeys on ensimmäinen syy.  Kun uskoo, että voi itse päättää uskontonsa sisällön, uuspakanoiden lailla, ja toimia niin ensi- kuin viime kädenkin tuomarina kaiken metafysiikan suhteen, pidetään omaa itseä faktisesti jumalana.  Tästä päästään henkiseen demokratiaan, jossa kaikki yritykset kommunikoida mistään kahvikuppia syvällisemmästä tulkitaan hyökkäykseksi omaa auktoriteettia ja egoa vastaan puhekumppanin auktoriteetin ja egon pohjalta.  Seurauksena on ylpistyminen ja henkisen muurin rakentaminen asianosaisten ihmisten välille; yhteisöä atomisoiva narsismi ja pieni motiivi iloita tämän vastoinkäymisistä.  Henkistä demokratiaa promotoidaan nimenomaan siksi, että se erottaa ihmiset toisistaan.

Toinen syy on valhe: kun uskontoja tottuu ajattelemaan maskirovkana, jossa ollaan nimellisesti mukana, päästään projektion kautta siihen käsitykseen, että muiden uskonnoissa on kyse samasta asiasta.  Lopputulemana on, että uskonnolla ei todellisuudessa ole väliä, vaan se on hyväntahtoista silmänlumetta, olemassa vain henkilökohtaista, esi-isien kunnioitukseen vivahtavaa moraalisäteilyä varten.  Kun se samalla integroi valheen kiinteäksi osaksi omaa maailmankuvaa, kyky erottaa valhe totuudesta sumenee, ja päätyy valheiden jallittamaksi kerran toisensa jälkeen.  Minkä tahansa tietoisen valheen allekirjoittaminen toimii tehokkaana rokotuksena totuutta vastaan.

Viimeisin Mürdoch Mürdoch, Waiting for the Superman, alkaa lähestyä tätä pistettä, ja sen yritys lyödä yhteen nationalismi ja jo kuollut darwinismi löytää liimakseen romantisismin.  MM koettaa parantaa lännen ja taistella sen puolesta valheeseen nojaavalla keksityllä kulttuurilla tunnevetoisen retoriikan keinoin, koska ei kykene pääsemään näkemiensä, kirkkouskovaisia pilkkaavien Christcuck-meemien yli.  Tästä johtuen MM:n suurin anti on väärien profeettojen paljastus ja katsaus eksyneiden, mutta oikeaa tietä etsivien, sielunmaailmaan.

Twexit

Twitter-tilini on lukittu:

Predator-leffasta puhuttaessa sitaatti siitä on kannustamista väkivaltaan tai uhkailua varmaankin vakaumuksen perusteella - puhuttelinhan tuossa niitä harhautuneita, joiden perverssin vakaumuksen mukaan Aliens oli 80-luvun paras toimintaleffa.

Yksi syy sille, miksi kirjoitan asiasta, sen sijaan, että yksinkertaisesti poistaisin tweetin ja jatkaisin hommia, on se, että en poista enkä palaa kyseisen alustan pariin sillä oletuksella, että tarvitsisi poistaa jotain.  Kysyin kyllä, että ihanko oikeasti meinaavat lukita leffakeskustelun takia tilin, mutta sillä, mitä vastaavat, ei ole kamalasti väliä.  Kun käyttää vihollisen hallinnoimaa alustaa, on selvää, että kyseinen asianlaita ei tule olemaan pysyvä, vaan se tullaan jossain vaiheessa ottamaan pois miten typerällä verukkeella (tai ilman sellaista) hyvänsä.  Sen kanssa tulee toimeen; jokainen rehellinen nationalisti tai kristitty tietää asian lähtiessään Twitterin maailmaan.

Toinen painava syy on se, että Twitter ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle.  Se toimii eräänlaisena dopamiinilypsykoneena jonkin facebookin tapaan, mikä saa ihmisen rullailemaan päivät pitkät etsiskellen jotakin kommentoitavaa tai puututtavaa, sen sijaan, että tekisi jotakin hyödyllisempää.  Ei sillä, etteikö Twitterissä ole rakentaviakin keskusteluja ja hyviä tyyppejä - pääosa seuraamistani tileistä oli niitä, eikä niitä ihan vähän ollutkaan - mutta yhtä kaikki paljon aikaa meni esimerkiksi katumattomien valehtelijoiden paljastamiseen lähinnä siitä ilosta, että se on minulle helppoa.  Roosh kirjoitti taannoin siitä, että Twitteriin rustailulla on taipumus ruokkia tämän ylpeyttä, enkä minä ollut tässä suhteessa poikkeus.  Sellainen "pääsinpäs sanomaan"-olo ei lopunviimeksi ole kovin kehittävä.

Kuten Owen Benjamin asian ilmaisi: Twitteristä ulos potkituksi tuleminen on kuin saisi monoa helvetistä - kyllähän se hanuria kirpaisee, mutta on todellisuudessa palvelus.

Jäähän minulle sitä paitsi rakentavampi vaihtoehto, SocialGalactic 2.0.  Moderoituna, sivistyneenä alustana veikkaan, että omien sosiaalisten helmasyntini ja alustalle kirjoittavien henkilöiden korkea laatu pitävät huolen siitä, että en kuluta siellä aikaani kränäämiseen tai (myös hiekka)neekereiden rikollisuudesta ja väkivaltaisuudesta todistaviin videopätkiin.

Noin muuten pitää sanoa, että Anne Torppaa, Stigua, V-P K:ta, Jari Leinoa, Junesta ymv. jeppejä tulee ikävä.  Nähdään taas, aikanaan, tavalla tai toisella.  Sikäli kun poistavat lukituksen, tulen kyllä takaisin, tosin koetan keskittää vähemmän aikaa aiheisiin, jotka ärsyttävät turhaan.

Corona-chan ja vallanhimo

Mitä on tapahtunut?  Ennustetusti eristäytyminen jatkuu ja tällä hetkellä ilmeisesti suunnitelmissa on myös sen kiristäminen.  Yrityksiä mennee lähiaikoina nurin melkoinen määrä elvytystoimista huolimatta.  Todennäköistä on, että leväperäinen laiffi, jota lienemme kaikki suurin piirtein elämämme verran elelleet, on tullut tiensä päähän - täysin ilmeistä siitä tullee vasta taloussysteemin romahdettua velkarahojenkin loppumisen myötä.  Kiinnitän kuitenkin nyt jonkin verran enemmän huomiota vallanhimoon, joka myös nostaa päätään pandemian seurausten ohessa.

Mahdolliset ulkonaliikkumiskiellot, pakkosovellukset puhelimissa, maskipakot ym. eivät todennäköisesti vaikuta taudin leviämiseen juuri millään lailla.  Ihmistenvälinen vuorovaikutus on jo nyt minimissä, ja kaikki, mitä suuremmilla keinoilla on saavutettavissa, ovat psykologisia.  Tämä on se juttu, mikä ruokkii vallanhimoa: megalomaniassa ei ole kyse absoluuttisesta, vaan suhteellisesta vallan määrästä.  Kun omaa voimaa ei voi enää lisätä, on vietävä muilta oikeuksia ja vapauksia - näiden edun nimissä tietenkin.

Tähän sopisi joku lukemattomista Sanna Marin-kuvista hullun kiilto silmissään.

Merkillepantavaa on, että nationalistit eivät ole innoissaan paukuttamassa totalitarismiin siirtymisestä, kun taas globohomopiirit, jotka aiheestakin kokivat Corona-chanin saapumisen itselleen katastrofina, ovat.  Samat tyypit, jotka vähättelivät ja peittelivät taudin vaaroja, ovat nyt ajamassa suhteellisen valtansa kasvattamista siinä määrin, että suhteessa vallanpitäjiin on rivikansalainen pian vanki omassa kodissaan valvottuine ulkonaliikkumislupineen.  Olemme siirtymässä Babylonista Gulagiin.  Paraikaa suunniteltaneen vankienkin vapauttamista valvomaan karjan pysymistä karsinoissaan terveytensä uhalla.

Sitä en tiedä, millä nämä tahot kuvittelevat ruokkivansa väestön talousjärjestelmän ja tuotannon vedellessä viimeisiään.

Pahimmassa tapauksessa eivät kuvittelekaan.

Itselleen naureskelusta

En muista missä vaiheessa yhdeksi suurimmista henkisen vahvuuden hyveistä nostettiin kyky nauraa itselleen.  Varmaan jossakin kohtaa 1990-lukua, kun ihmiset tulivat katsoneeksi 1980-lukulaisia olkatoppauksia ja takatukkia.  Terveessä yhteisössä tällä tarkoitetaan sitä, ettei ylpeile, vaan näkee töppäystensä hauskankin puolen.  Länsimaisissa yhteiskunnissa itselleen naureskelusta ja omaan kulttuuriin ym. liittyville asioille naureskelusta tuli kuitenkin perverssi imperatiivi, jonka myötä korkealle tähtääminen ja menneiden sukupolvien opin ja saavutusten kunnioittamisesta tuli jotain kornia ja hävettävää.  Ehkä paras esimerkki tästä on se, että länsimaalaista heteromiestä ei missään enää esitetä kuin tallukkana, josta ei ole mihinkään.

Totuudenpuhujina itseään pitävät kuvainraastajatkin ylpeilevät leveästi sillä, etteivät säästele sen enempää omia kuin vihollisia myrkylliseltä satiiriltaan.  Kun kaikki on läppää, millään ei ole väliä.  Eikä niin voi elää.  Se on halpa ylpeilyn muoto, joka tuhoaa kaiken, mihin kykenee vaikuttamaan, ainoana sanomanaan: "Mä olen niin paljon tän yläpuolella, että voin naureskella tällekin."

Herättääkö kunnioitusta?  Luottamusta?

Periaatteessa pitäisi olla sanomattakin selvää, että kun omasta kulttuurista tehdään vitsi, sitä ei voida myöskään puolustaa.  Vastaavasti jos jopa omaa itseään pitää vitsinä, on se lupa alittaa kaikki rimat ja olla edellyttämättä itseltään yhtään mitään - kaikkein vähiten selkärankaa.  Uskon vakaasti, että yksi syy sille, minkä takia yksikään suomalainen ei ole lynkannut sukulaistaan raiskannutta ulkomaalaista, on se, etteivät nämä ihmiset kunnioita itseään tai perhettään.  Olen kuullut lukemattomia tohvelisankarivitsejä, valkoiset tyypit-vitsejä, Suomen kulttuuri koostuu juopottelusta ja puukottelusta-vitsejä ja Herra tietää osallistunut niihin itsekin, tajuamatta, että myrkytän sillä sekä sydäntäni että lähimmäisiäni.  Se myös tuhoaa varsinaisen huumorintajun: kun valehtelee, vaikka käyttäisi huumoria sen peittämiseen, eksyy totuudesta, ja kun tekee kunnioituksen arvoisista asioista vitsejä, alkaa suhtautua absurdiin vakavana asiana.  Se on keino päätyä moraaliseen inverssiin.

Jos ihminen jotain kunnioittaa, hän suhtautuu siihen hienotunteisesti ja ryhdikkäästi.  Hän ei tee siitä kakkahuumorin kohdetta tai mitätöi sitä saati sen arvoa huvittaakseen yleisöään.  Kunnioitus herättää kunnioitusta ja sitä kautta luottamusta.  Kansallistuntoa ei synnytetty puhumalla sisäsiittoisista metsäläisistä eikä kristinuskoa juutalaiszombivitseillä - ne syntyivät suomalaisen kansan vahvuuksiin, kuten sitkeyteen ja voimakastahtoisuuten keskittymällä, kristinusko puolestaan pelkäämättömällä totuuden kertomisella, lähimmäisten auttamisella ja vapauttamalla ihmiset itse valitsemiensa paheiden kahleista.  Sen sijaan asioita, joita ei kunnioiteta, voidaan mainiosti kohdella sontatalikon kanssa, jotta huumorin siivittämä halveksunta tulee selvästi ymmärretyksi ja ymmärrys asiasta levitetyksi.

Tämä johtuu siitä, että halveksunta leviää parhaiten huumorilla.  Voimakkaat tunteet tarttuvat.  Aito kunnioitus on tehokasta.  Aito halveksunta on tehokasta.  Huumori huvittaa, ja jää mieleen, ja on siksi tehokasta.  Siinä, missä moni tajuaa, että halveksuntaa on helppo ilmaista huumorilla, onnistuu sillä myös kunnioitus.  Esimerkkinä God Emperor Trump:

Hyperbolinen kunnioitus osoittaa huumorintajua, mutta mukailee Logosta

Aion vastaisuudessa kiinnittää itse enemmän huomiota sekä itse ilmaisemaani että toisten ilmaisemaan asennoitumiseen erityisesti identiteettiin liittyvissä asioissa.  Perheeni, kansani, uskoni, sen enempää kuin miehuutenikaan eivät ole jotain, minkä halventamista tulen suvaitsemaan.  Näin pystyn sekä vahvistamaan selkärankaani, että säästämään pilkan siihen, mihin se kuuluu.  Parhaan huumorin ytimessä on aina totuus.